*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76436 *** language: Finnish LEMUN RANNALLA Kirj. Karl Rosendahl Porissa, Palander'in kirjapainossa ja kustannuksella, 1885. Henkilöt: MAJUURI RIDDERSTJERNA, vanha Suomen sotilas. ALMA, hänen tyttärensä. AKSELI LIND, ylioppilas. MODIG, ent. korpraali. (Tapahtuu 19 p. kesäk. 1850.) Ensim. näytös majuurin kartanossa likellä Turkua. Toinen näytös Lemun entisellä sotatantereella. Ensimmäinen kuvaelma. (Näyttämö kuvaa lehtipuita kasvavaa pihaa majuurin maatilalla. Vasemmalla päärakennukseen yhdistetty kylkirakennus portaineen. Portaiden edessä kasvavan puiden alle on asetettu pöytä sekä joitakuita vihreäksi maalatuita puutarhatuoleja. Esiriipun noustessa istuu Alma pöydän ääressä, sitoen kukkaisseppelettä.) Ensimmäinen kohtaus. ALMA (yksin.) On surullista olla seitsemäntoistavuotias, niinkuin minä tänään, ja tuntea itsensä niin yksinäiseksi elämässä. Tosin on minulla isä, joka hellästi minua rakastaa; mutta hän on sotilas vuodelta 1808, joka vain elää muistoissaan eikä taida käsittää tunteiden tulvaa nuoren seitsentoistavuotiaan tytön sydämmessä. Kun joskus, milloin täällä sisässä tuntuu oikein autiolta, (laskee käden sydämmelle) rupean puhumaan hänen kanssaan rakkaudesta, miten suloista ja ihmeellistä se on, ei hän ole minua ymmärtävinään tai ei tahdo ymmärtää, vaan kutsuu minua narrimaiseksi, hassuksi, joka ajattelee tuommoista imelätä lorua. Silloin hän mieluimmin ottaa puhuakseen Adlercreutz'ista, Döbeln'istä, Sandels'istä, Wegesack'ista ynnä monesta muusta uroosta, joka on taistellut ja vuodattanut verensä Suomenmaan edestä. Ne ovat hänen urhoollisuutensa, miehuullisuutensa ja kunniansa ihanteet; minkätähden hän sitte kieltää minua, heikkoa naista, myös omistamasta rakkauteni ihannetta, johon sydän hartaasti voi kiintyä? Niin, luulen, ettei Akseli pääsisi hänen armoihinsa, vaikka hän uskaltaisikin tulla tänne; mutta niin rohkea hän ei voi olla, kun hän tietää, ettei yksikään nuori mies ole isän tähden rohjennut astua meidän kynnyksemme yli, minun täytettyäni viisitoista vuotta. Oi,' kun pitää linnun lailla olla häkkiin suljettuna, saamatta tuskin ajatustakaan vapaasti lähettää kiitämään rakkauden iki-avaruuksiin! (katselee varovasti ympärilleen.) Ensimmäinen laulu. 1. Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkahan kultaisen kartanon puolla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! :,: 2. Linnut ne laulavat sorialla suulla, Soriampi kultani ääni on kuulla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! :,: 3. Voi koska näen minä senkin ilopäivän. Kultani sivullani kulkevan ja käyvän; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! :,: Toinen kohtaus. Alma. Korpraali Modig (astuu sisään, nilkuttaen puujalalla. Hän on puettuna suomalaiseen korpraalin univormuun, rinnassa on urhoollisuuden mitali.) MODIG (kirje kädessä, pyyhkäisee hien otsasta nutun hijalla). Hohoi! hohoi! — huomaa kyllä, että minä, äijä parka, olen väsynyt matkasta, vaikka tuskin olen kahta peninkulmaa käynyt, — ja vielä on edessäni pitkä matka marssittavana, ennenkun olen päässyt perille. Toista oli ennen, kun mentiin taisteluun isänmaan edestä. En silloin ehtinyt, niinkuin nyt, sivumennen juosta viemään rakkaudenkirjeitä jollekin nuorelle, kauniille tytölle. — Mutta kenelle minä sitte jätän tämän kirjelapun, minkä tuo nuoriherra, joka kulki metsässä kukkia noukkien, pyysi minun toimittaa perille, kun kävisin tämän herrastalon ohitse? Talon tyttärelle, oli hänen selvään lausuttu käskynsä, eikä kenellekään muulle. Mutta pahuus vieköön, kuinka löydän hänet? (Huomaa Alman.) Aha! Tuolla istuskelee pieni sureva kyyhky. Ehkäpä se on hän? Siis eteenpäin, mars! (yskii, jonka johdosta Alma kääntyy ja Modig astuu lähemmäksi, tervehtäen häntä sotilaan tavoin.) Jumala varjelkoon armollista neitiä! — ALMA (hieman hämillään, itsekseen.) Ololtaan ja ryhdiltään tuo näyttää olevan vanha suomalainen sotilas, (ääneen.) Taidanko olla teidän palvelukseksenne, arvokas ukkoseni, niin — — (pistää käden hameentaskuun, ikäänkuin etsiäkseen lanttia.) MODIG (keskeyttää häntä.) Toivon myös voivani palvella neitiä, jos olette tämän kartanon herran tytär? ALMA. Olenpa kyllä! — Mutta en ymmärrä, mikä asia teidän saattaa 'tulemaan minun luokseni? MODIG (antaa hänelle kirjeen, Alman lukiessa sitä, on Modig vetäynyt näyttämön perälle, missä hän istahtaa penkille.) ALMA. Ilahuttaa minua! Keneltä se sitte lienee? Katsotaanpa. Armas Alma! Koska oleskelen niillä seuduilla kasvitieteellisiä tutkimuksia varten, niin haluaisin hartaasti tavata sinua. Tiedän saavani kokea isäsi vastenmielisyyttä, jos käyn teidän kodissanne sillä oikeudella, että joskus omistaa sinut, mutta koska myöskin tiedän, että sinä lapsellisesta rakkaudestasi häneen, et tahdo eli uskalla hänen mielipiteidensä takia ilmoittaa hänelle molemminpuolista rakkauttamme, niin olen päättänyt, maksoi mitä tahansa, nyt esitellä itseni talon vastaisena vävynä. Olen täten ainoastaan tahtonut valmistaa sinua puolen tunnin kuluttua syleilemään ijäti uskollista Akseliltasi. (Itsekseen.) Suuri Jumala! Kuinka kiinteälle hän uskaltaa jännittää jousen! — Ei, se ei käy laatuun! — Minun täytyy estää häntä tulemasta tänne. — Mutta kuinka? Oh, mihin pulaan hän varomattomuudellaan panee minun! Tiedän isän varmaan antavan hänelle kieltävän vastauksen ja suuttuvan vielä päälle päätteeksi minuun niin, ettei hän milloinkaan lepy. Parempi on sitte estää kuin tulla estetyksi! (miettii hetkisen.) Jos tuo kävisi laatuun? — — Niin, tahdonpa koettaa! (Modig'ille, joka on lähestynyt.) Ettekö todella tahtoisi tehdä minulle palveluksen, jos tietäisitte, että tämä tuomanne kirje olisi ollut minulle suurimmaksi haitaksi? MODIG (itsekseen.) Tuon jos olisin tietänyt, olisi paha puoli, enkä minä tahtonut olla "postiljoonina!" (ääneen.) Niin miksei, jos saatan sen matkallani tehdä; sillä kenpä noin nuorelle ja kauniille "fröökynälle" raskisi mitään kieltää? ALMA. Ettekö tahtoisi viedä minulta vastausta tuolle nuorelle miehelle, jolta saitte tämän kirjeen? MODIG (jyrkästi.) Siihen vastaa vanha korpraali Modig heti paikalla jyrkkään: — ei — jos kohta neiti panisikin sen pahaksi, sillä hänellä on vielä pitkä matka kuljettavana; ja juosta viemään rakkaudenkirjeitä puujalalla, se, tiedättekö, neiti, ei käy aivan sukkelaan tässä rasittavassa kuumuudessa. ALMA (taputtaen häntä olalle.) Suokaa anteeksi ajattelemattomuuteni! Mutta minne sitte aiotte? Näytätte olevan väsynyt käynnistänne. Ettekö voisi viipyä täällä muutamia tuntia, levätäksenne? MODIG. Kiitos paljon hyväntahtoisuudesta, — mutta siihen minulla ei ole aikaa. — Tänään on Lemun tappelun kahdes viidettä vuosipäivä, ja sinne tappotantereelle aion lähteä. Siellä minä ensi kerran 20:nen vuotiaana sain taistella edestä kalliin Suomen, jonka povessa pian saan lepäyttää väsyneitä jäseneitäni; sentähden tahdonkin nyt vaeltaa sinne, yksinäisyydessä viettääkseni toverein muistoa, jotka siellä ovat kaatuneet minun rinnallani. — Uskokaa pois, neitiseni, siellä tehtiin kunniakkaita ja urhoollisia töitä, me taistelimme kuin rehelliset suomalaiset ainakin. Siellä menetin vasemman jalkani, pelastaessani nuorta luutnanttia, joka seisoi vieressäni; siitä seikasta sain kyllä korpraalin-arvon ja urhoollisuudenrahan, mutta olin myös sittemmin sotapalvelukseen kelpaamaton. — Vieläkin tahtoo kyynel tunkeutua silmästäni, ajatellessani, että nuori sotilas-urani niin äkkiä katkaistiin. Toinen laulu. (Sävel: Kulneff.) 1. Oi, miksei Lemull' suotuna Urosten rinnall' kaatua Mun eestä kalliin isänmaan, Kun enää milloinkaan En suojellut sit' miekallaan? Oi, miksen Tuonen tupihin, Mä joutunut kanss' Ramsay'in Ja urhoin uljasten! 2. Nyt suloisesti uinuen Lepäävät alla seppelten! Mutt' vanha Modig sittemmin Käyskellen repalein, On mieron tietä mittaillut; Se palkkans' ollut, voittonsa, Ett' taistellut on edestä. Rakkahan isänmaan! 3. Mutt' vähät siitä! — Tyytyen, Mit' tullut onpi osakseen, On hänen viime toivonsa, Ett' levät' rauhassa, Povessa maan miss' taisteli, Myös Duncker, Sandels, Döbelni: Sitt' nimeä ei kaipaakaan Povessa Suomenmaan. Näin ajattelee vanha sotilas vuodelta 1808, — mutta luulen, jotta hyvin harva meistä enää on elossa, meistä, jotka taistelimme samalla sotakentällä. Jumala suokoon minunkin pian päästä rauhaan! ALMA (itsekseen.) Oi, kuinka ihmeellistä se olisi, jos hän olisi isäni hengenpelastaja Lemulla, — jos hän olisi sama nuorukainen, nyt harmaaksi käynyt sotavanhus, jonka isäni niin monta kertaa on toivonut elävän, palkitakseen häntä jalosta työstä, jonka hän osotti isä-vanhukselle! (ääneen.) Ettekö sitte tietänyt tuon nuoren luutnantin nimeä, jonka hyväksi olisitte tahtonut uhrata henkenne? MODIG. En — ei sitäkään minulle suotu! Tultuani haavoitetuksi, kannettiin minä heti taistelukentältä, eikä hän milloinkaan enää tavannut minua. Minä olin Turun läänin rykmentin reservissä, hän taas kuului Porilaisiin. ALMA (itsekseen.) Minä juoksen kertomaan isälle, että täällä on vanha sotatoveri. Mutta ei! — Annan ukon mennä ja olen varma siitä, että isä heti lähtee hänen peräänsä Lemulle, — sitte voin myös pelotta antaa Akselin tulla tänne. Tuohan oli onnellinen tuuma! (ääneen.) Koska luulette olevanne perillä? MODIG. Parin tunnin päästä, jos nyt oitis lähden matkaan. Ei, nyt pitää ukon mennä tyypyttää. (Mennessään.) Jumala olkoon kanssanne, armollinen neitini! ALMA (rientää hänen jälkeensä, riistäen sormuksen sormestaan, jossa hänellä on niitä kaksi saman näköistä.) Odottakaa hiukan! Tässä on pieni lahja vaivastanne, ja samalla muisto minulta, vanhan sotilaan tyttäreltä (pistää sormuksen hänen sormeensa ja sanoo leikillisesti.) Tuottakoon se teille onnea matkalle! MODIG. Jumala siunatkoon neitiä hänen hyvän sydämmensä tähden! Hyvästi! hyvästi! Kolmas kohtaus. ALMA (yksin.) Oi, kuinka pelkään, jotta Akseli saapuu tänne, ennenkun olen ehtinyt kohdata isää, joka ei vielä ole palannut jokapäiväiseltä kävelyretkeltään pelloilta ja niityiltä! Joka minuutilta, mikä kuluu, enenee rintani rauhattomuus. (Katselee ympärilleen.) Jumalan kiitos! Tuolla hän jo lähestyy. Kunpa vain voisin näyttäytyä tyyneeltä! — — Kolmas laulu. Nuku rauhaton sydämmein, ah, nuku jo! Riemus', murheesi unhota, nuku jo! Toivehet pois turhat jääkööt, Unelmat myös levostas! Toivehet pois, pois! Unelmat pois, pois! Turhat levostasi jääkööt! (Istahtaa puun alle, sitoo seppelettä, mutta osottaa yhä karttuvaa levottomuutta majuurin monoloogin kestäessä) Neljäs kohtaus; ALMA. Majuuri Ridderstjerna (tulee oikealta, polttaen pitkää piippua. Hän on puettuna Porin rykmentin hännys-univormuun, miekkaritariston nauha napinlävessä.) MAJUURI (huomaamatta Almaa.) Tuhat tulimaista! Ikäväksi käy aikaa voittaen, päivä päivältä kuljeskella pelloilla ja niityillä, katsomassa viljan kasvua. Ei tuo juuri ole oikein sopivata elämää vanhalle sotilaalle, joka nuoruuden päivinä on tottunut maistamaan kuulia ja ruuttia. — Silloin kun vaimoni eli, kävi tämä maaelämä sentään laatuun, mutta nyt kun käyn séitsemättäkymmentä, tuntuu päivä päivältä yhä tyhjemmälle ja autiommalle. Jos ei minulla kuitenkaan olisi hupina tuota Alma-tyttöä, joka sulostuttaa vanhoja päiviäni, niin ties Jumala, ellen jonakin kauniina päivänä kuolisi ikävään. Ei hän saa erota minusta minun elinaikanani! — — No, no, onhan tyttö vasta kuudentoista ja joutaa siis varsin hyvin vielä olla naimatonna. ALMA (astuu esiin puun alta, joka on kätkenyt hänet majuurilta, naiivisesti.) Pyydän anteeksi! Täytän tänään seitsemäntoista vuotta ja olen jo kohta vanha tyttö. MAJUURI (hieman hämillään.) Vai niin! Olitko sinä siellä, veitikka, — sitä en tiennyt! — Tule nyt tänne, jotta isäsi edes saa syleillä ja suudella sinua syntymäpäivänäsi! (syleilee häntä ja suutelee otsalle.) Mutta, miksi näytät niin surulliselta, lapseni? Onko sinulle jotakin ikävää tapahtunut minun poissa ollessani? ALMA (tekeytyy levolliseksi.) Ei yhtään mitään, hyvä isä; mutta yksi uutinen on Almallasi kuitenkin sinulle kerrottavana, uutinen, joka ei aivan vähäistä iloa tule sinulle tuottamaan. MAJUURI. Noh, anna kuulua, mitä se lienee? ALMA. Vähän aikaa sitte kulki täältä pihan lävitse vanha sotilas vuodelta 1808; hän oli korpraali ja nimensä Modig; hän sanoi myös ensi kerran, taistelleensa Lemulla, missä menetti vasemman jalkansa, ja siitä seikasta sai hän urhoollisuudenmitalin ja korpraalin-arvon. MAJUURI (kummastuneena.) Mitä puhut, tyttö! Onko se totta? ALMA. On, jok'ikineri sana, isä hyvä! MAJUURI (ankarasti kysyen.) Ja sinä laskit hänen menemään? ALMA. Mitä voin minä tehdä? Hän mainitsi, että tänään oli neljäkymmentäkaksi vuotta siitä, kun hän vuodatti vertaan Lemun rannalla, ja että hänen välttämättömästi piti sinne vielä tänä iltana, yksinäisyydessä viettääksensä niiden toverien muistoa, jotka siellä ovat kaatuneet hänen rinnallaan. MAJUURI (nostaen silmänsä taivasta kohden.) Jumalan kiitos, että minulla kuitenkin on vielä yksi ainoa sotakumppani elossa siitä päivästä, jona olin henkeni menettää! Kuinka ihmeelliset olisivat sallimuksen tiet, jos hänessä, heljänkymmenenkahden vuoden eron ja turhain tiedustelemisten jälkeen, löytäisin henkeni pelastajan! (Almalle.) Mutta sitä minä en milloinkaan voi antaa sinulle anteeksi, lapseni, kun annoit isäsi sotatoverin, jonka kanssa hän on jakanut vaaroja ja vaivoja, niin huomaamatta kulkea ovemme ohitse; sillä voin aavistaa, etteivät hänen elämänsä vaiheet ole olleet valoisammat kuin niin monen muun noita harmaapäisiä sotavanhuksia, joita silloin tällöin näkee käyvän mieron tietä kerjäläispussi seljässä. Etkö edes antanut hänelle pientä ropoa? ALMA. Kyllä, lahjoitin hänelle toisen niitä sormuksia, joita olen käyttänyt, muistoksi vanhan sotilaan tyttäreltä (katsoo käteensä; itsekseen kummastuneena.) Suuri Jumala! minä annoin hänelle erehdyksestä Akselin sormuksen. Mitäpä nyt tehtävä? Jopa pyörällä on kaikki toivoni! MAJUURI (luullen Alman levottomuuden seuraukseksi hänen nuhteistaan.) No, no, lapseni, älä noin paheksu minun sanojani. Kaikki saattaa vielä tulla hyväksi. Tahdotko niinkuin minä, niin lähdemme hetken päästä ukon perään Lemulle, hänen kanssaan ynnä ja yhtenä viettämään tätä kahdenkertaisesti muistettavaa päivää? Mitä pidät tästä ehdotuksesta? ALMA. Kyllä se käy päinsä; (itsekseen) ainakin sormuksen tähden, (ääneen) Mutta niinkuin isä tietää, makaa ajaja sairaana, ja minä en uskalla lähteä meidän hurjilla hevosillamme ilman luotettavaa ajajaa eli kyytipoikaa. MAJUURI. Noh, olihan tuokin riivattua! (miettii hetkisen.) Ei, Lemulle täytyy minun, jos kohta paha puolikin asettuisi tielleni. — Jätän sinun toimeksesi, tyttöni, hankkia kyytipoika; sinä kyllä tietänet jonkun luotettavan täällä läheisyydessä. Minä menen sisään sillä aikaa pukeutumaan juhla-univormuuni. Hyvästi siksi! (menee sisään, hyräillen jotakuta vanhaa ruotsalaista sotalaulua.) Viides kohtaus. ALMA (yksin.) Niinpä kyllä; tunnen toki yhden täällä läheisyydestä, johon voisi luottaa, — ja se olisi Akseli. Tuo ei ollut vallan tuhmasti, jos hän vain osaisi hyvin esitellä osaansa. Siten saisimme olla yhdessä yhden kokonaisen illan. Voi jospa hän nyt vaan rientäisi, että hän ehtisi pistää toisen puvun yllensä, ennenkun isä ikävystyy odottamaan! sillä kyllä Akseli ehdotuksen hyväksyy, siitä olen varma (katselee ulos.) Oi, kuinka olen iloinen! Kas tuolla hän jo tulee! (rientää Akselia vastaan, joka astuu sisään puettuna vaaleaan kesäpukuun: kainalossa hän kantaa semmoista kasvilaatikkoa, kuin botanistit tavallisesti käyttävät. tutkimusretkillään.) Kuudes kohtaus. ALMA. AKSELI. AKSELI. Hyvää iltaa, suloinen tyttöni! Ethän lie suutuksissa minulle kun rohkenen astua tälle rauhoitetulle aluelle, tavatakseni pientä noviisiani? ALMA (veitikkamaisesti.) Eipä paljo puutukaan, ettet ole pannut minua pieneen pulaan. Mutta odota vaan, sinä velikulta! Panen myös sinun koetukselle; — saas nähdä, etkö tule hämillesi? AKSELI (reippaasti.) En milloinkaan, vaikka joutuisin mihin tilaan hyvänsä elämässä! — Mainitse minulle joku! ALMA. Otaksu esimerkiksi, että sinun tänä iltana olisi pakko olla isäni ja minun kyytipoikana; mitä sitte tekisit? AKSELI (kevytmielisesti.) Niin, ukon kyyditsisin ensin niin pitkälle kuin havupuuta kasvaa, jos minulla siihen olisi valtaa, saadakseni sitte sinun kanssasi matkata kautta elämän. ALMA. Ei, älä nyt laske leikkiä noin kevytmielisesti; asiassa on todellakin perää. AKSELI (epäillen.) Mutta — — minä en käsitä — —? ALMA. Noh, kuule tässä selitys. Isäni tahtoo välttämättömästi matkustaa Lemulle, tapaamaan siellä tuota vanhaa sotamiestä, joka äsken oli sinun rakkauden postiljoonasi. Meidän kyytimiehemme on kipeänä, ja hänen sijaansa tahdoin palkata sinut. AKSELI. Hyvä! Tuosta sukeuupi pieni kometiia. Hyväksyn ehdoksesi, sillä tuommoiset kurit ovat juuri minulle kuuluvat. ALMA. Mutta ajattele, jos ilmaisisit itsesi, olisimme molemmat hukassa. AKSELI. Ollos huoleton, Alma! Muistathan viimme vuonna, kuinka onnistuimme, kun molemmat olimme mukana eräässä seuranäytelmässä Turussa. Kappaleen nimi oli »Saarelaistyttö», (»Skärgårdsflickan») ja sinä olit »Tiina Liisana», minä »Salomoni Viikalana». En milloinkan unhota sitä aikaa, sillä silloin näin sinut ensi kerran. Siitä saakka on sinun kuvasi ollut se tähti, joka on johdattanut minua elämän monena pimeänä hetkenä. Niin: Neljäs laulu. 1. »Se rakkauden kipinä, joka syttyi rintahan, Ei taida ennen sammua kun pääsen hautahan.» ALMA. 2. »Kun aurinkoinen loistaa taivaalla palava, Niin kaunis myös se rakkaus oli meissä alkava. Ei, Akseli! — ei se käy laatuun, että nyt kauemmin seisomme täällä vaipuneina rakkauden-unelmiimme, niin suloiset kun lienevätkin —, vaan sinun pitää rientää uudestaan pukeutumaan. Mutta mistä saa sopivan valepuvun? AKSELI. Ei mitään hätää! Talossa täällä läheisyydessä, missä asun, on nuori, minun kokoiseni talonpoikaispoika; hän kyllä lainaa minulle pukunsa, (kiiruhtaen ulos.) Hyvästi siksi! Olen kohta täällä jälleen. Seitsemäs kohtaus. ALMA (yksin.) Oi, kuinka rakastan häntä syvästi ja hartaasti! Hänen puhdas katseensa, korkea otsansa, reipas, vilpitön käytöksensä; kaikki yhtyy hänessä, tehden hänet jalon Suomen poian kuvaksi. Viides laulu. 1. »Minun kultani kaunis on, sen suu kuin Auran kukka, »Siniset silmät sillä on ja keltainen sen tukka.» ;,; 2. »Älä sure, soria neito, vaikk' oot toisen orja, Kohta kuluu kuusi vuotta, kyllä hän sun korjaa.» ;,; Kahdeksas kohtaus. Alma. Majuuri (astuu ulos portaille. Hän on puettu Porin rykmentin paraatti-univormuun, rinnassa on urhoollisuuden mitali ja miekkaritariston tähti.) MAJUURI. Noh, tyttöseni! Nyt on isäsi valmis lähtemään, ja tuossa sinä yhä vielä seisot. Olethan ainakin hankkinut kyytipoian, minkä toimen jätin tehtäväksesi? ALMA. Kyllä, isä! — Hän tulee kohta. MAJUURI (joka on astunut alas näyttämölle.) Sitte on kaikki hyvin! Joudu nyt sinä vähän somistelemaan itseäsi; minä vartoon täällä sillä aikaa kyytipoikaa, kunnes hän tulee. ALMA (mennessään.) Voi Jumala! Kunpa Akseli ei vain ilmaisisi itseään! Yhdeksäs kohtaus. MAJUURI (yksin.) Tuo nuoriso! tuo nuoriso! täynnänsä ajattelemattomuutta. Tässä hän nyt olisi haaveillut koko päivän, jos en olisi kutsunut häntä. — En oikein ymmärrä, mikä tyttöä vaivaa! Peijakas! ei hän toki lie rakastunut? Jos joku saakelin junkkari olisi häirinnyt hänen rauhaansa, niin kyllä minä pian sille näyttäisin, minne nikkari oven teki, sillä en tahdo, että kukaan ennen aikaansa ryöstää minulta ainoan iloni maan päällä. Tosin suon Almalle onnen päästä naimisiin, mutta ei minun elin-aikanani, sillä elää täällä yksin erakkona, ilman ketään, jolle kertoisi vanhoja sotamuistelmia, olisi minulle kuolema. Hän ainakin voi käsittää minua, kun muistelen niitä sankaria, joiden johtamana minä entisinä parempina päivinä taistelin kalliin isänmaani edestä. Kuudes laulu. (Sävel: "Hvem känner icke korporalne" j.n.e.) 1. Oi, kuinka muisto mahtava Asuvi rinnassain, Uroista, joita uhkaava Vaurio isänmaan On taistelohon temmannut Suojaksi Suomellen Ja hurmeellansa kastanut Rannikot isien. 2. Nyt lepäävät he rauhassa, Min kuolo heille soi; Käs' urhoisa se haudassa Miekkaan ei tarttuu voi. Mutt' Adlerereutz'in sotilaat Suomiko unhottaa? Ei! — Siikajoki, Revolaht' Muistossa kukoistaa. 3. Döbeln'in uljuus Juuttaalla Ei lähde muistostan' Ma nuorukaisna urheena Myös nähtiin joukossaan. Vaan ensimmäinen taistelo, Miss' kalpaa kohotin, Ol' Lemulla ja — ihanin Johdoll' Vegesackin! Niin se on! Kaikkehen sitä tottuu, — niin taisteluunkin. Ei milloinkaan ole isänmaanrakkaus niin lämpimästi loimunnut rinnassani, kuin silloin ensi kerran lähtiessäni miekkaani mittailemaan vihollisen kanssa. Sentähden myös tänään niin tulisesti haluan nähdä Lemua (kuljeskelee hetken edestakaisin ajatuksiin vaipuneena; sitte kärsimättömästi.) Mitä peijakas se kyytipoika viipyy! (Katselee ulos.) Vai niin! Tuollahan se lurjus näkyy tulevan, laulaen, niinkuin meidän kyytipoikaimme pyhä tapa on. (Majuuri vetäytyy vähän puiden taakse, niin että hän luulee olevansa piilossa Akselilta.) Kymmenes kohtaus. Majuuri. Akseli (puettuna lalonpoikais-poiaksi, kädessä pieni ruoska, jolla hän vähä väliä lyödä sutkii.) AKSELI (joka ei ole huomavinaan majuuria.) Seitsemäs laulu. 1. »Järvellä, järvellä, järven jäällä, siellä se reki luistaa: Sinne monen tytön henttu hevosensa suistaa». :,: 2. »Järvellä, järvellä, järven jäällä, siell' on liukas keli: Sinne monen tytön henttu ajelemaan meni». :,: MAJUURI (astuu esiin.) Jassoo, sinä taidat juuri olla aika poika hevosia hyppäyttämään! Jos aiot niin menetellä oivallisten juoksijaini kanssa, niin saat mennä niin pitkälle kuin havupuuta kasvaa. AKSELI (moukkamaisesti, sopertaen Paraisten murretta.) Ei, armollinen -herra majuur', mutt' tämä ol' vaan tommoinen kyytipojan laul', jonk' olen oppinu' muilt' pojilt'. Kyll' mää vaan kauniist' kopukoill' ajan. MAJUURI (ankarasti.) Uskallanko luottaa sanoihisi, ettet valehtele? AKSELI. Jumal' varjelkoon minua siit'! Mamman' sanoi jo silloin kun mää olin tommoinen pien' kakar', ett' valhe oli' suur' synt', ja sen olen myös lukenu' katekismuksesa ja raamatusa. MAJUURI. Mistä olet sitte oikeastaan kotoisin? AKSELI. Kyll' mää Paraisist' olen syntyisin. Vanha mamman', jok' ei näe toisell' silmällään, elää viel' siell', vaikk mun pitää palvelli' ruokan' edest' vieraiss' ihmisiss'. MAJUURI (joka huomaa Alman.) Tuolla tyttäreni jo tulee! Toimita nyt hevoset valjaisin ja aja sitte tuonne veräjälle. AKSELI. Kyll' mää teen niinkuin armollinen majuur' käskee (mennessään, syrjästä katsoen Almaa.) Noh, sehän ol' oikein helkkarin koree »fröökynä» eli »mamselli», eli miks' mää hänt' kutsuisin. (Alma antaa hänelle majuurin huomaamatta hyväksymisen merkin.) Yhdestoista kohtaus. Majuuri. Alma. MAJUURI. Tiedätkö, tyttöni, en saata olla vähän pitämättä tuosta poiasta hänen reippaan olonsa takia. Sinä olet saanut kunniaa vaalistasi. ALMA (epäiltävällä katseella.) Niin, sen minä luulisin, isä hyvä. MAJUURI. Näytäpä, että sinulla on sama hyvä aisti, kun kerran valitset sulhasen itsellesi. ALMA (painavasti.) Niin, luulen, että se varmaan tulee olemaan sama. MAJUURI. Ei, emme nyt huoli ajatella semmoista, sillä tulen aina silloin huonolle tuulelle. Mutta sinä et myöskään ole oikein iloinen tänään? Näytät niin alakuloiselta? Mitä ajattelet, lapseni? ALMA (teeskennellen välinpitämättömyyttä.) Ajattelen vain kyytipoikaa. (Vaunujen ratinaa kuuluu näyttämön ulkopuolella.) MAJUURI. Kas, tuolla hän jo on! Se kävi sukkelaan! Menkäämme nyt! (Tarjoa hänelle käsivartensa, ja he menevät.) Toinen kuvaelma. (Näyttämö kuvaa Lemun muinaista tappotannerta. Perällä välkkyy järvi honkain välitse. Aurinko on mailleen menemäisillään. Esiriipun noustessa seisoo Modig keskellä näyttämöä, ristissä käsin luoden silmät kohden korkeutta.) Ensimmäinen kohtaus. MODIG (yksin.) Tässä siis lepää niin moni kaatunut asekumppani! — Niin, tässä moni jalo nuorukainen on ummistuvin silmin taistellut viimmeisen äänettömän taistelunsa, vielä kuolemassa kohottaen huokauksen taivasta kohden isänmaan edestä! Rauhaa ja siunausta kaatuneiden urosten tomuille! (Panee kädet ristiin ja nostaa ne laivasta kohden.) — Tässä seison minä niinkuin haahmo muinaisesta aiasta, yksin kaihoineni, muistoineni! — Miten kaikki on muuttunut! (katselee ympärilleen.) Tuskin enää tunnen näitä paikkoja! Siinä korkeat hongat nyt humisevat synkeätä ruumisvirttään uinailevain soturien tomujen ylitse, missä muinoin ainoastaan yksinäinen kukka levitteli tuoksuaan hävitetyllä taistelukentällä. Tämän rannan kuitenkin tunnen. Tässä nummero 25, Erkki Kuula, lopetti päivänsä; hän oli paras toverini elämässä. Molemmat olimme kasvaneet kuin kaksi nuorta vesaa metsässä toistemme vieressä; miks'emme sitte saaneet seurata toistamme kuolemaan? — Tuonnempana taas kaatui urhoollinen kapteeni Ramsay nuoruuden kukoistuksessa — ja täällä ja tuolla, kaikkialla elpyvät veriset muistot! Kahdeksas laulu. (Sävel: "Till flydda tider återgår" j.n:e. Ingelius'en eli Lindblad'in sävellys.) 1, Niin elävästi muistelen Ma tuota päivää vielä, Vaikk' vierinyt on vuosia Kun jaloll' urhomiellä Täll' kauniill' rannall' taisteltiin Ja vapautta puollettiin. 2. Veristä työtä teimme tääll' Riemulla rinnatusten, Ja taistelimme tavalla Veikkojen, vieretysten, Jotk' hengen, veren uhraa vaan, Eest' saman äidin, kotimaan. 3. Vaikk' emme enää rinnakkain Käy kuoloss' yhtyneenä, Vaikk' kohtalomme samat ain' Nyt iäks' eronneena, Me kuitenkaan ei unhottaa Voi sotaveljest' urhoisaa. Niin, levätkää rauhassa, te uinailevat suomalaiset ja ruotsalaiset veljet! Pian minäkin, vanha Modig, saan nauttia teidän lepoanne, (vaeltaa rannalle päin.) Mutta tunnen itseni niin väsyneeksi tänä iltana, pitkän matkan käytyäni! Paneun hetkeksi levolle tähän rannalle ja annan aaltojen loiskeen olla kehtolaulunani. (Panee maata rannalle puun suojaan ja nukahtaa.) Toinen kohtaus. Akseli (tulee vasemmalta). Majuuri ja Alma (oikealta.) MAJUURI (Akselille.) Noh, poikani, oletko kohdannut tuota vanhaa korpraalia tielläsi? Me emme ole tavanneet yhtä kristittyä sielua. AKSELI. En, armollinen herra majuur'! Kyll' mää olen koettanu' kurkistell' hänen perääs', mutt' sittekin on se ollu' turhaa. MAJUURI. Sitte olet luultavasti käynyt unissasi, niinkuin te nuhjukset nahjukset tavallisesti teette, sillä muuten olisit kyllä tavannut hänet. AKSELI. En mää ymmärr', kuin' se tapahtuu, jos tahdon pitää »pääknupin» paikallas'. MAJUURI. Mitä sinä ymmärrät tai et, on minulle yhdentekevä. — Mene nyt sinä sitä tietä, jota minä tulin, — minä puolestani menen tätä, ja sillä tavoin täytyy meidän tavata ukon. Alma voipi jäädä tänne niin kauaksi. AKSELI (menevinään, mutta kääntyy takaisin majuurin mentyä.) Sen teen mää aivan kernaast'. MAJUURI (menee vasemmalle.) En suo itselleni lepoa, rauhaa, ennenkun löydän hänet, vaikka kulkisin häntä hakien aina maailman ääriin asti. Kolmas kohtaus. Akseli. Alma. AKSELI. Vihdoinkin siis saan tavata sinua kahden kesken, ilman isäsi vakoilevaa silmää! Luulen, että hän tuskin on arvannut millä oksalla lintu istuu? ALMA. Eikä tulekaan arvaamaan, jos teet tehtäväsi yhtä hyvin kuin tähän asti. Mutta yksi asia minua kuitenkin huolestuttaa. AKSELI (leikillisesti.) Mikä se lienee, jos saan kunnian kysyä armolliselta neidiltäni? Näytät todellakin niin masennetulta, että luulisi koko maailman lepäävän hartioillasi! ALMA. Niin Akseli, jos tietäisit onnettomuuteni, niin et laskisi leikkiä. Mutta en uskalla ilmaista sitä sinulle. AKSELI. Ja miks'et? ALMA. Koska silloin katsot, että olen tehnyt hyvin ajattelemattomasti. Ei, ei, Akseli, älä kysykään sitä minulta. (Käy yhä enämmin levottomaksi.) AKSELI. Herranen aika! ethän toki lie antanut sydäntäsi jollekulle muulle ja aiot nyt antaa minulle rukkaset, sillä minun tietääkseni ei mikään muu olisi sinun vaikeata uskoa minulle? ALMA. Miten voit luulla semmoista Almastasi, rakas Akselini! (ojentaa hänelle kätensä.) Ei, ei mikään maailmassa saata minua rikkomaan uskollisuutta, jonka kerran olen sinulle vannonut! Mutta yhdellä ehdolla ilmaisen sinulle sydämmeni salaisuuden. AKSELI. Ja se olisi? ALMA. Että suot minulle anteeksi. AKSELI (suutelee hänen otsaansa.) Tässä merkki siitä! ALMA (veitikkamaisesti nuhdellen.) Voi, sua veitikkaa! (vakaasti.) No niin, nyt on tuiki tarpeellista, että minä tapaan korpraalin ennenkuin isä, sillä sormuksen, jonka uskollisuuden merkiksi lahjoitit minulle, annoin erehdyksestä ukolle sen asemesta, joka on sormessani. Katsopas, ettei rakkautemme tule ilmaistuksi isälleni, on hyvin tärkeätä, että saan sormuksen takaisin, varsinkin kun sinun nimesi on siihen piirrettynä. AKSELI. Mitä tuohon nimeen tulee, on se minulle arvoitus, miten koko syntyperänikin. Kuten tiedät, olen minä tavallani löytölapsi. Taisin olla noin vuoden ikäinen, kun äitini otti minut mukaansa eräälle venematkalle. Mistä tai mihin mentiin, en tiedä. — Äkkiarvaamatta nousee myrsky, ja pieni veneemme kaatuu. — Äitini, hän joutui aaltojen valtaan, mutta minun pelasti ihmeellisen sallimuksen kautta vanha merimies, nimeltä Lind, — hän, joka sitte tuli kasvatus-isäkseni, ja jonka nimeä olen kantanut. Hän kutsui minua Akseliksi sormuksessa olevan nimen mukaan, joka oli äitini sormessa, kun hänen ruumiinsa löydettiin. Oliko se äitini vihkimäsormus, en tiedä, kun en milloinkaan ole saanut tietoa isästäni. No niin, se oli sama sormus, jonka lahjoitin sinulle kihloihin mennessämme — enkä ole milloinkaan voinut sinulle pyhempää muistoa antaa. ALMA (kovin tuskissaan.) Jumala! mitä tulee minun tehdä, saadakseni sen takaisin? Kallis oli se minulle ennestään, kalliimpi on se minulle nyt, kun tiedän koko sinun elämäkertasi siihen yhdistyvän. Kuinka taisin tehdä niin ajattelemattomasti? (levottomana.) AKSELI. Yhdeksäs laulu. (Sävel: "Minä seison korkialla vuorella"): 1. Mitä auttaa nyt koko suur' surusi? Ihan honkahan viepi se vaan. Onhan tallella uskollisuuteni — Mitä kaipaat sormustakaan! Minkä rakkaus kerran solminut on, Sepä solmu on sortumaton. ALMA. 2. Emme erkane toinen toisestaan, Paitse kalma jos vierottaa; — Eipä arvoton lie toki muistonenkaan Elon polkua kun samoaa. Vaikka solmu se onkin sortumaton, Jonka rakkaus solminut on. AKSELI. No niin, siinä voit olla oikeassa! Haihduttaakseni levottomuuttasi, lähden nyt heti löytöretkelle, — Ole levollinen niin kauan, armas Almani! (menee oikealle.) Neljäs kohtaus. ALMA (yksin, haaveksien.) Oi, kuinka ihanata täällä luonnossa on kaikkialla! Niin ei luultavasti ollut tänä päivänä neljäkymmentäkaksi vuotta sitte? Seisoessani tässä niin yksin tyyneenä iltana, valtaavat kummalliset tunteet sieluani. Minusta tuuli, joka hiljaan humisee puissa, laulaa kaikki veriset muistot levolle, ja kukkanen, mikä tuoksuaa kaatuneiden haudalla, joiden tomuista se on ylennyt, kuiskaa niin vienosti sydämmelleni: »Suloista lepoa nauttivat uroot täällä allamme!» Oi, kuinka kesäkuun illat ovat ihanat rakkaassa Suomessamme! Kymmenes laulu. (Sävel: »Från molnens purpurstänkta rand».) 1. Kuink' kaunis ilta kesäinen On suotu Suomelle, Kun päivä maita kultaillen Laskeuu levolle! 2. Kuin rukous on rauhaisa Sydämmell' toisinaan, Niin tyyne, kaunis, ihana On iltahetki vaan. Menen tänne rantaan katsomaan, kuinka päivä laskee laineisin. (Menee rantaan; Modig herää samassa ja ryntää ylös ikäänkuin levottomasta unena. Molemmat osottavat kummastusta ja pelästymistä.) Viides kohtaus. Alma Ja Modig (astuvat näyttämölle.) ALMA. Mikä teitä vaivaa, vanhus? Näytätte niin kummastuneelta, niin hämmästyneeltä! Onko minun läsnäoloni niin saattanut liikuttaa teidän mieltänne? MODIG. Ei, ei, mutta näin ihmeellistä unta, tuolla rannalla nukkuessani. Minusta sormus, jonka äsken lahjoititte minulle, neitini, oli oma vihkimäsormukseni, jonka muinoin annoin rakkaalle Maarialleni, (riistää sormuksen sormestansa ja tarkastaa sitä tyystin; päästää kummastuksen huudon.) Suuri Jumala! — — niin, se on se sama! Tähän on nimi Akseli piirrettynä. — — Minä en käsitä — — en ymmärrä tämän asian laitaa; — — kaikki käy sekaisin aivoissani! Sanokaa minulle — sanokaa neitini, keneltä olette sen saanut? ALMA. Sulholtani, samalta nuorukaiselta, jolta toitte kirjeen minulle. MODIG. Mutta miten ja keneltä on hän sen saanut? Kaikki, kaikki on vielä minulle, ukko paralle, niin käsittämätöntä! ALMA. Kysykää häneltä itseltä. Tuolla hän tulee. Kuudes kohtaus. Akseli (astuu sisään.) Alma. Modig. MODIG (kummastuneena.) Eihän se ole hän; sillä se, joka minulle kirjeen antoi, oli nuori herrasmies eikä mikään talonpoikais-poika! (nuhtelevaisesti Almalle.) Kuinka hennotte, neiti, niin pilkata vanhan miehen pyhimpiä ja lämpimimpiä tunteita? AKSELI (yhtä kummastuneena.) Mistä täällä on kysymys? Olen niinkuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt! ALMA (lämpimästi.) Akseli! aavistuksesi oli oikea. Sormus, jonka annoit minulle, oli todellakin vihkimäsormus, joka on yhdistänyt avioparin elämänvaiheet, sillä tämä arvoisa ukko on muinaisina aikoina sen kautta vannonut ikuisen uskollisuuden rakastetulle Maarialleen. AKSELI (hämmästyen). Voi taivas! olisiko tämä mahdollista! ALMA (keskeyttäen.) Tämä vanhus olisi siis —? AKSELI (ilon huudolla, puoleksi langeten hänen jalkainsa juureen.) Isäni! MODIG. Ei, nyt tyhmistyn yhä enämmin! — Tosin oli minulla poika, joka vuoden vanhana äitineen katosi tietämättömiin. Eräänä kesänä olin minä poissa työn ansiolla, monta peninkulmaa kotiseudultani, ja palatessani kotiin 'omaisteni luo, olivat sekä äiti että poika kadonneet. Mihin ovat joutuneet, en vielä tällä hetkellä tiedä, sillä minulle sanottiin, ettei kukaan tietänyt heistä mitään. Mutta ken lienettekin, muori mies, sanokaa minulle kunniasanallenne, onko tämä sormus ollut teidän omanne, ja miten te olette sen saanut? AKSELI (liikutettuna.) Jumal' auta! vannon, että olen sen omannut ja että olen saanut sen kasvatus-isältäni, ainoana muistona äidiltäni, joka hukkui aaltoihin, mihin onnettomuuteen minäkin olin joutumaisillani. MODIG (epätoivossa.) Suuri Jumala! Maariani hukkui siis, ja minä joka en koskaan ennen saanut sitä tietää! (tyyneemmin.) No, no, kaikki on voinut olla paraaksi! Herra tietää, olisinko silloin taitanut kantaa sen sanoman niinkuin nyt, sillä surin häntä aina hulluuteen saakka. Kenties myös ihmiset, jos tiesivät siitä, tahtoivat säästää minua tästä kovasta kolauksesta. — Kuitenkin olen tyytyväinen, että kahdenkymmenen vuoden eron jälkeen olen löytänyt poikani (avaa sylinsä.) Tule syliini, rakas Akselini! (Akseli rientää hänen syliinsä. — Pitkä, äänetön syleily.) ALMA. Nimesi on siis Akseli, niinkuin kasvatus-isäsi sinua nimitti? AKSELI. Niin, isäni, miten se on? MODIG. Kyllä, nimesi on todellakin Akseli, luultavasti hänen jälkeen, joka antoi minulle tämän sormuksen; sillä kun tästä päivästä neljäkymmentäkaksi vuotta takaperin seisoin tällä taistelukentällä ja tulin haavoitetuksi erään nuoren luutnantin tähden, jonka hengen pelastin, painoi hän tämän sormuksen sormeeni ja lausui: »Akseli ei milloinkaan unhota teitä!» Senjälkeen en koskaan ole nähnyt häntä, ja Jumala tietää, elääkö hän enää. — ALMA, (itsekseen.) Se täytyy olla isäni, sillä sama nimi on hänelläkin! (Modigille.) Tuntisitteko hänet, jos hän seisoisi tässä silmäinne edessä? MODIG. Kyllä aika on häntä muuttanut niinkuin minuakin; mutta sormuksen muistohan on ja tulee aina olemaan sama. (Akselille.) Mutta minä en käsitä, miksi sinä käytät tuota valepukua ja miksi neiti ja sinä oikeastaan olette täällä? ALMA. No, minä selitän asian. Teidän käytyänne talomme ohitse, kerroin isälleni, joka myös on vanha sotilas, että olitte lähtenyt tänne, tänään viettämään kaatuneiden sotatoverienne muistoa. Isäni, joka myös seisoi täällä noiden urhoollisten rivissä, halusi innokkaasti, miten tekin, tänä muistorikkaana päivänä jälleen nähdä näitä paikkoja, ja teissä tavata vanhan asekumppanin. MODIG (keskeyttäen häntä.) Jumalan kiitos! — Onpa kuitenkin vielä yksi jäljellä siitä aiasta! Oi, kuinka onnellinen olen! (hetken mietittyään.) Mutta minkätähden Akseli sitte on täällä tuommoisessa puvussa, kun juuri hiljakkoin näin sinut aivan toisenlaisena? AKSELI. Alma ja minä, me rakastamme toisiamme salaa hänen isältään, koska hän ei vielä salli hänen naida syystä, että hän silloin jäisi aivan yksin vanhoilla päivillään. Ja sentähden en ole häneltä uskaltanut pyytää Almaa vaimokseni. Mutta saadaksemme tänä iltana olla yhdessä, pukeusin minä kyytipojaksi, kun tänne lähdettiin. Siinä arvoituksen selitys! MODIG (Akselille.) Noh, hyvä vaan! Mutta poikani, ken on sitte kasvattanut sinut niin suureksi ja uljaaksi, jommoisena nyt näen sinun silmäini edessä? AKSELI. Henkeni pelastaja, vanha merimies, nimeltä Lind; — mutta hän, tuo jalo mies, ei kuitenkaan enää ole elävien ilmoilla! MODIG. Saakoon hän tuolla ylhäällä tuhatvertaisen palkinnon hyvästä työstään! Yhdestoista laulu. (Sävel: »Väl stormen öfver jorden brusar» j.n.e.) Kuink' elon vaiheet hautaan asti Moneksi muuttaa muotoaan, Kunnekka kuolo rauhaisasti Suruista saattaa onnelaan; Useinpa sentään taivahilta Välähtää säde autuuden, Kuin nyt, kons' elämäni ilta Toi mulle jälleen poikasein. Oi, nyt en voi enää mitään muuta toivoa maan päällä! ALMA. Kyllä sentään! Nähdä saman Akselin, joka muinoin tällä tappotantereella antoi teille sormuksen, jonka kautta olette löytänyt poikanne. MODIG. Se on totta! Mutta luultavasti on hän jo vaeltanut autuaiden majoihin. (Majuuri astuu samassa sisään. Molemmat osottavat suurta hämmästystä, vetäyvät muutamia askeleita taaksepäin.) Seitsemäs kohtaus. Edelliset. Majuuri. MAJUURI (hetkisen tarkastuksen jälkeen, itsekseen.) Niin, hän se on! Tunnen nuo tuttavat, vaikka jotenkin vanhentuneet kasvonpiirteet. Sama vartalo, sama sotilaan ryhti, kaikki sama. Oi, ei se voi olla kukaan muu! (Modig'ille.) Muistatteko vielä sormusta? Muistatteko häntä, joka tänään neljäkymmentäkaksi vuotta sitte sanoi teille juuri tässä paikassa ja kesken tulista tappelua: »Akseli ei milloinkaan unhota teitä». MODIG (vielä vähän epäillen.) Muistan, muistanhan sen yhtä selvästi kuin olisi se eilen tapahtunut; mutta hän, tuo hyvä luutnantti, joka sen minulle sanoi, hän jo luultavasti aikoja sitte lepää kalmiston hiljaisuudessa. MAJUURI (nauraen.) Eipä niinkään! Kuka pahan tappaisi! Kyllä hän seisoo tässä elävänä teidän silmäinne edessä, ettekä te myös milloinkaan ole lähtenyt hänen muistostaan, vaikka kohtalo ei ennen ole tahtonut yhdistää teitämme. MODIG (tunteelliseen.) Ihmeelliset ovat sallimuksen tiet! Molemmat seisomme jo miltei haudan partaalla ja kohtaamme nyt toisemme ukkoina samalla tappotantereella, missä muinoin nuorukaisina, samalla rakkaudella ja samalla miehuullisuudella, olisimme tahtoneet uhrata veren ja hengen kalliin, rakkaan isänmaamme edestä. MAJUURI (liikutettuna.) Niin, ilman sinua, sinä henkeni jalo pelastaja, emme koskaan olisi kohdanneet toisiamme! (avaa sylinsä.) Tule! tule! että saan painaa sinut rintaani vastaan, joka kiitollisuudesta sykkii! (Modig kiiruhtaa hänen syliinsä, äänetön syleily.) Mutta ihme kumma, etten kaikkialla tiedustelemisillani ole saanut selkoa kotipaikastasi? MODIG. Viimme aikoina, kun voimani ovat heikontuneet heikontumistaan, ei minulla sanan varsinaisessa merkityksessä koskaan ole ollut kotipaikkaa. Minun osanani on ollut käydä talosta taloon ja tyytyä muruihin, jotka putoovat rikkaan miehen pöydältä. AKSELI (itsekseen.) Jumala! isäni on siis kärsinyt puutetta! MAJUURI. Niin, eri lailla jaetaan onnen lahjat! Mutta tästä lähin on kuitenkin valoisampi tulevaisuus sinulle suotuna. Minulla on ollut rikkautta, sinulla köyhyyttä ja puutetta, mutta paras meillä sittekin on ollut yhteinen, ja se on isänmaanrakkaus, jonka olemme verellämme vahvistaneet. Toverit olemme olleet tappelukentällä, tovereina pysymme aina kuoloon saakka! Minun luonani on elosi-ehtoo kuluva rauhallisesti ja hiljaisesti, ja sinusta saan kumppanin vanhoiksi päivikseni, (ojentaa hänelle uskollisesti kätensä. Almalle.) Nyt sinä, rakas Almani, saat puolestasi seurata sydämmesi ääntä ja vapaasti valita itsellesi seurakumppanin ja saattajan läpi elämän. ALMA (hymyillen.) Nyt täytyy minun tunnustaa isälle asian oikean laidan. Akseli ei olekaan kyytipoika eikä myöskään talonpoikaispoika, vaan ylioppilas ja kohta maisteri. Me olemme salaa olleet kihloissa jo melkein vuoden aian, uskaltamatta ilmaista sitä isälle, koska tiesin isän vastenmielisesti eroavan minusta. Tänä iltana aikoi Akseli käydä luonamme ja silloin kehotin minä häntä rupeemaan meidän kyytipojaksemme. Hän' ryhtyi siihen omaksi onneksensa, sillä sen kautta on hän kahdenkymmenen vuoden eron jälkeen tuossa kunnian-arvoisassa ukossa löytänyt isänsä, jonka hän vuoden vanhana jätti, lähtiessään äitinsä kanssa eräälle venematkalle. Äiti hukkui, mutta poian pelasti vanha merimies, nimeltä Lind, jonka nimeä hän senjälkeen on käyttänyt. Kas siinä koko juttu! MAJUURI (hyvänlaisesti.) En voi olla vihainen teille, vaikka olettekin tehneet minulle pienet kepposet, sillä kun ajattelen, jotta tuosta hopeahapsi-ukosta olen löytänyt henkeni pelastajan, ja hän teistä, nuori herrani, poian, ja te hänestä isän, niin olisin kiittämätön, jos en soisi Almallekin jotakin onnea tänä päivänä. (Yksinkertaisesti ja arvokkaasti.) Jos vilpittömästi lemmitte toisianne, lapseni, niin ottakaa toisenne sitte Herran nimessä! (Yhdistäissään heidät.) Jumala olkoon kanssanne! Parempaa siunausta en voi antaa teille mukaan elämän matkalle. (Modig'ille.) Me vanhat puolestamme tahdomme yhdessä iloita tästä päivästä vuonna 1808, joka ei milloinkaan lähde muistostamme! AKSELI (puuttuen puheesen.) Ja meillä molemmilla taas, armas Almani, ei myöskään ole syytä unhottaa tätä päivää vuonna 1850 Lemun rannalla! Kahdestoista laulu, kööri. (Sävel: "Oi, maamme" j.n.e) Mik' ihmeellinen kohtalo Meit johdattanut on! Tääll' poika löytää isänsä, Tääll' lempivät saa toisensa, Ja sotaveikot muinaiset Lemulla yhtyvät! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76436 ***