*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76431 ***

language: Finnish




OMALLA KONNULLA

Huvinäytelmä kolmessa näytöksessä


Kirj.

AAPO PÄRNÄNEN





Porvoossa,
Werner Söderström,
901.




HENKILÖT:

 KIVIAHO, torppari.
 LIISA, hänen tyttärensä.
 NIEMINEN, talokas.
 ANNA, hänen vaimonsa.
 SAARIMÄKI, nuori torpanmies.
 PEKKA, | palvelijoita.
 KATRI, |
 HAKALA, itsellinen.
 LIMBERG, kuleksiva asiamies.
 LEENA, hieroja.
 NIMISMIES.
 KAKSI KYLÄNMIESTÄ.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Kiviahon asunto. Yksinkertaisesti sisustettu torpan tupa.

KIVIAHO (käy ikkunaan). Ei vieläkään näy Leenaa. Käskitköhän sinä
varmaan tänä iltana tulemaan?

LIISA. Johan minä sanoin, että Leena lupasi tulla. Olisi taitanut
tulla mukaanikin, mutta sattui juuri panemaan sarvia Tiensivun Jaakon
selkään, eikä toki käynyt kesken jättäminen.

KIVIAHO. Niinhän minäkin luulen, että hän saapuu. Mielelläänhän Leena
on meillä oleskellut.

LIISA (pisteliäästi). Hätäkös tuon viihtyessä täällä. Kestitsettehän
muoria kuin parasta pappia.

KIVIAHO. No, no, eihän tuolla usein taida herkkupalat edessä olla. Ja
työstäänhän Leenakin saa ruoan ja kahvikupposen.

LIISA. On sekin työtä, panna sarvia ihmisen selkään.

KIVIAHO. Hyvähän sinun on niin sanoa, kun olet nuori ja terve. Mutta
kun tulet minun ijälleni, niin toista taitanet tuumailla. (Oikaisee
hartioitaan.) Voih, kun noita harteita ei lakkaa pakottamasta!

LIISA. Imettäisitte edes vähemmän verta selästänne. Ei tuommoista
nuoremmankaan ruumis kestäisi. Toisella viikolla oli Leena kuppaamassa
ja nyt taasen häntä tarvitsette.

KIVIAHO. Elä tuossa viisastele, vaan laita sauna hyvin lämpimäksi.
Hanki myös vastat ja vedet valmiiksi, ettei Leenan tarvitseisi kauan
odottaa.

LIISA. Johan olen saunan lämmittänyt, ja osaa kai Leena itsekin
saunavedet saada.

KIVIAHO. Mistä se vieras tietäisi —

LIISA (pilkaten). Näkyypä tietävän isommatkin asiat niin meillä kuin
muuallakin. Ette te isä liene kuullutkaan muorin viimeisiä tietoja.

KIVIAHO. Mitä ihmeellisiä ne olisivat?

LIISA. Ne kuuluvat olevan sellaisia, että te kohta menette naimisiin
(rientää pois).

KIVIAHO (its.) Mitä! Minäkö naimisiin ja kenen kanssa? Mitä ihmettä
tämä merkitsee? (Raottaa ovea ja huutaa Liisan jälkeen.) Liisa hoi,
mikä sinulla oli sellainen hätä! Sanoiko Leena, että minä menen
naimisiin? (Its.) Ei tainnut enää kuullakaan. Mutta mitä ihmettä sillä
oli mielessä?

HAKALA (tulee pirttiin). Päivää, Kiviaho! Aiotko naimahommiin, koska
sattumalta sinun sellaista haastavan kuulin lähestyessäni tupasi ovea?

KIVIAHO. Ilman aikojaanhan tässä vain Liisan kanssa oli puhetta kylän
akkain jutuista. Liian vanha ja vaivainen minä jo olenkin aviosäätyyn.
Olisi aika, jolloin parempia asioita ajateltaman pitäisi.

HAKALA. Hui hai, ei vielä hätää! Vanhanahan varaa ja tukea tarvitaan.
Onhan vainio luotu miehelle avuksi.

KIVIAHO. Kyllähän sanassa niin sanotaan.

HAKALA. Ja näetkös, sitävarten kai vaimo tehtiinkin miehen kylkiluusta.

KIVIAHO. No onhan se niinkin, ja semminkin se pitää paikkansa, jos
sattuu hyvä ja sovelias apu olemaan, niin kuin oli vaimovainajani —
rauhassa maatkoon hän tuonelan turpeen alla. — Mutta huonostikin käydä
voi, jos tämä toran ja riidan tullessansa tuo, niin että rähinä ja
tiuske naapurin veräjälle asti illoin ja aamuin kaikuu.

HAKALA. Ei pidä ajatella juuri niitä pahimpia puolia. Eivät ne pikku
riidat kovin vaarallisia ole, tuovat vain pirteämpää mieltä. Ja tokkopa
Leena vielä varsin tasaantumaton hulivili lie.

KIVIAHO. Leenako! Mitä sinä hänestä? — Vai satuitko tullessasi näkemään
Leenaa? Hänen pitäisi tulla meille tänä iltana panemaan muutamia sarvia
selkääni. Alan tulla jo niin raihnaiseksi. —

HAKALA. Sitähän Leenakin huusi minulle Tiensivun tuvan ikkunasta —

KIVIAHO (keskeyttäen). Ettäkö minä olen tullut raihnaiseksi. —

HAKALA. Ei, vain että muistaisin ohi kulkeissani pistäyä täällä
sanomassa, että laitettaisiin sauna lämpimäksi. Ja kerkesi tuo paljon
muutakin haastaa, vaikka en kaikkea kuunnella viitsinyt.

KIVIAHO. Vai puhui muutakin. No oliko erinomaisempaa haastettavaa?

HAKALA. Muori puhui tytöistä ja pojista. — Mitähän tuosta kuunteleisi.
Mutta se minun korviini kiinni sävähti, kun sanoi Saarimäen Juhon
aikovan tähän Kiviahon torppaan isännäksi.

KIVIAHO. Mitä! Saarimäen Juhoko pyrkisi minun torppaani? Mitä sinä
oikeastaan tarkoitat?

HAKALA. Tarkoitan sitä mitä sanoin. Ja minusta tuntuu, ettei puhe
aivan perätöntä liene. Kuulin itsekin Juhon puhuvan Niemisen kanssa
torpankirjoista.

KIVIAHO. Mutta onko tämä järjen puhetta? Saarimäkikö ajaisi minut pois
omalta maaltani?

HAKALA. Näyt unohtavan, että olet Niemisen torpassa.

KIVIAHO. Tämä torppa on laillisesti kirjoitettu minulle
kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi.

HAKALA. Mutta vuokra-aika on jo loppuun kulunut, sanoi Nieminen, eikä
uusia kontrahtikirjoja liene vielä tehty.

KIVIAHO. Tosiaankin! Sen olen ihan unohtanut. Onko siis jo niin paljon
aikaa kulunut siitä, kun tänne mökkiä hommasin. Kaksikymmentäviisi
vuotta! — Maltahan. Siitä on nyt seitsemän vuotta kun vaimovainajani
kuoli, ja me elimme yhdessä yhdeksäntoista vuotta. Vuosi jälkeen
häittemme muutimme tähän uudistorppaan. Siis olen raatanut tässä ja
raivaillut Kiviahon kontua kaksikymmentäviisi vuotta. Miten ihmeen
tavalla minä olen koko ajan kulun unohtanut. — Mutta nytkö pitäisi
minun vanhoilla päivilläni ottaa keppi käteen ja lähteä pois? Ei, se on
mahdotonta.

HAKALA. Mutta minkä vuoksi mahdotonta. Kun kontrahti-aika on loppuun
kulunut, niin on Niemisellä valta ottaa torppaansa kenen hän tahtoo.

KIVIAHO. Minun on vaikea uskoa, että Nieminen käyttäytyisi niin
armottomasti. Hän on aina kunnon miehenä pysynyt, ja luulen hänen
olleen minuun tyytyväisen.

HAKALA. Niin näytti.

KIVIAHO. Kaksikymmentäviisi vuotta sitte oli tämän tuvan ympärillä
vain viljelemätöntä metsää ja kivikkokangasta, missä ketut ja jänikset
viettivät häiritsemätöntä elämää. Nyt on tässä peltoa enemmänkin kuin
yhden torpan tarpeeksi, ja pellon takana aukenee vihanta niitty,
jonka omin käsin raivasin. Mutta on tällä paikalla kysyttykin työtä
ja voimia. Muistan vielä selvästi, kuinka vaimovainajanikin raatoi
nuoruutensa päivinä aamusta varhain iltaan myöhään. Ehkä hän lienee
tehnyt enemmänkin kuin voimansa sallivat.

HAKALA. Hän oli tosiaankin ahkera ihminen. Ja helläluonteiseksi häntä
sanottiin. Huomasin minäkin, kuinka rakkaasti hän kohteli ainoata
tytärtään.

KIVIAHO. Eihän se huoli ja vaiva ole sentään hukkaan mennyt, sillä
parempi on nähdä asuttua kuin autiota maata. Kuitenkin kävisi mieleni
katkeraksi, jos toinen tulisi ja riistäisi työn hedelmät pois. Toivoin,
että saan tämän konnun perinnöksi jättää tyttärelleni.

HAKALA. Tyttärellesi kai Saarimäkikin torppaasi hommaa.

KIVIAHO. Mitä sinä tarkoitat?

HAKALA. Tarkoitan vain, että taitavat olla yksistä tuumin.

KIVIAHO. Häh! Mitä minun tyttärelläni on tässä asiassa tekemistä?

HAKALA. Hyvinpä vähän olet tehnyt havaintoja, kun et tiedä, että
Saarimäki on jo kauan Liisaa silmäillyt. Ja tokkopa Liisa lieneekään
vastahakoinen.

KIVIAHO. Mitä! Minunko tyttäreni menisi miehelle, joka vehkeilee
saadaksensa minulta torpan ryöstetyksi. Mutta siitä aikomuksesta täytyy
tulla loppu. — Missähän Liisa viipynee. Minun täytyy tästä asiasta
saada heti selvä. (Menee ulos.)

HAKALA. Niin vain! Minä saanen kyllä asiat oikealle tolalle. Ukko
tyhmeliini näkyy uskovan minua kuin parasta pappia. Mutta nyt pitäisi
tavata Leenaa. (Leena tulee nyyttineen.) Tuossa tuleekin kuin käsketty.

LEENA. Hyvää päivää! Eikö täällä isäntä olekaan kotona? Minua pian
saapumaan käskettiin, ja läksinkin heti, kun Tiensyrjän Jaakon selästä
sarvet pois otin. Juoksin katketakseni, koska Kiviahon hartaasti
odottavan luulin. Täällä ei kumminkaan näy olevan hätäpäiviä.
Liekö saunakaan lämmitetty, koska ei talonväkeä ole kotona yhtään
ristinsielua.

HAKALA. Eikö Leena jo ala kuulua talonväkeen?

LEENA. Mitä Hakala meinaa?

HAKALA. Leenastahan kuuluu tulevan emäntä tähän taloon.

LEENA. Siunaa ja varjele! Johan Hakala oikein hulluja pakisee.
Minustako oikein tämmöisen torpan emäntä?

HAKALA. Eikö olisi mieleen? Suottako Kiviaho niin rakkaana vieraana
pitää.

LEENA. Hyvästi on kyllä minua täällä pidetty, ja olenkin sanonut monta
kertaa, että Kiviaho on niitä kylän parhaita. En ole vaivaloisen
elämäni aikana koskaan tavannut niin hurskasta. —

HAKALA. Ja yksinkertaista.

LEENA. Kyllä hän on ymmärtävä ihminen, sen tiedän. Eipä hän
tarvitsekaan rovastin viisautta kyntääkseen näitä kivisiä ahoja.
Riittäähän meille syntisille ihmisille paljon vähempikin. Mutta etkö
näe, kuinka Kiviaho on hyvä hoksaamaan miten talo on reilassa pidettävä.

HAKALA. Mutta eipä älyä vuosikausiin kuinka ainoa tytär kuhertelee ihan
nenän edessä.

LEENA. Mistä sinä tiedät, vai oletko itse ollut kuhertelemassa?

HAKALA. Kaspa vaan. Näytänpä tietävän enemmän kuin Leena, joka muuten
tavallisesti kylän asiat pohtii ja seuloo. Et liene käynyt Saarimäessä
sarviasi näyttämässä, koska olet noin tietämätön.

(Saarimäki ja Liisa tulevat.)

LEENA. Elä lörpöttele, irvihammas! Ei Saarimäen Juho tähän vävyksi
tule, ei vain.

LIISA. Vai niin. Leenako sen asian niin varmasti tietää?

SAARIMÄKI. Taisi nähdä sarvipussista ennustusmerkkejä.

LEENA. Elä räyhää vanhemmille ihmisille. Saisit olla hieman siivommalla
toisten ihmisten huoneissa.

LIISA. Leena kaiketi kuuluu talonväkeen, vai kuinka?

HAKALA. Totta kai, kun kerran emännäksi aikoo ruveta.

LIISA. Minä tässä olen tähän saakka emännän virkaa hoitanut.

HAKALA. Elä pöyhkeile kalkkunanlapsena, kun oletkin vain pieni
kananpoika.

LIISA. Ja sinä kukonpoikana aioit tulla kananpoikaa katsomaan, vai
millä retkillä kuljet?

HAKALA. Tulin tienoppaaksi vanhalle kukolle, joka vielä kanatarhaan
aikoo.

LIISA (Itsekseen). Mitä se tarkoittaa oikeastaan?

SAARIMÄKI. Hauska virka aikaihmisellä olla kukkojen puhemiehenä. No
miksi et mene jo näyttämään herrallesi kanalan veräjätä?

HAKALA. Ylkämiestä tässä olen odotellut. Se taisi mennä höyheniänsä
sukimaan ja partaansa ajamaan.

LIISA. Nytkö vasta hupsuksi tulet, vai oletko jo ollut ennenkin?

HAKALA. Siltäkö näyttää? No enhän minä koskaan ole viisas ollut sinun
mielestäsi. Mutta eipä tiedä, kummalla meistä tällä kertaa lienee
tyhmyyden naamari silmillä. (Menee ulos.)

SAARIMÄKI. Mitä se tarkoittaa tuo Hakalan Jaakko ja millä retkillä se
kulkee?

LEENA. Eikö liene tullut tietämään, miten ovat ne vanhat rakkaussuhteet.

LIISA. Vai sinua se tuli helssaamaan! No juokse täältä mielitiettysi
perään, niin että sarvet nyytissä kalisee.

LEENA. Kutsumattasi olen tullut ja käskemättäsi lähden. Mutta sinä kai
paremmin tiedät, kuta kyyhkyä Hakala katsoa tahtoi, kun vaan muistelet
muinaisia kuherruksiasi.

LIISA. Häpeä jo ja aseta kerrankin myrkyllinen kielesi! Elä unohda,
että olet nyt meidän tuvassa.

LEENA. Teidän tuvassa — —

SAARIMÄKI. Kyllä tuollaisen suun saa vähemmälläkin vaivalla tukituksi.
(Leenalle.) Ulos, suunsoittaja, tuossa on ovi! (Ajaa ulos.) Ja tuossa
on sarvipussisi. Nyt ei sitä täällä tarvita.

LIISA. En minä ymmärrä, mikä tuolle akalle on tullut. Se käy yhä
hävittömämmäksi mitä paremmin isä on sitä kestittänyt,

SAARIMÄKI. Mutta minä ymmärrän. Etkö ala uskoa, mitä sillä on mielessä?

LIISA. Ihanko todellakin se aikoo saada narratuksi vanhan isäni
päästäkseen tähän emännäksi? Minun on vaikea uskoa, että isäni
sellaista ajatteleisi, ja kumminkin pelkään.

SAARIMÄKI. Pelkään minäkin. Tiedäthän, että isäsi on muutamissa
suhteissa hieman yksinkertainen, vaikka perin rehellinen ja uuttera
työntekijä. Ei tiedä, vaikka Leena saisi hänen ajatuksensa sotketuksi.

LIISA. Sitte täällä elämä alkaisi, jos isä menisi naimisiin tuon
kanssa. Minä en silloin tulisi viikkoakaan kotona toimeen. Mihinkä
silloin joutuisin?

SAARIMÄKI. Elä ole pahoillasi. Ehkä me löydämme jonkun kolkan
asuaksemme ja myös maan turvetta kuokkiaksemme. Olen puhunut Niemisen
kanssa, että hän antaisi minulle Takakorven maan viljeltäväksi. Kun
saamme sen kohtuullista vuokraa vastaan ja oikeudella viljellä kolme-
tai neljäkymmentä vuotta, niin voimme iloisella mielellä voimiamme
uhrata uudismökin hyväksi.

LIISA. Mutta kuinka sitte käy, jos ei Nieminen suostu?

SAARIMÄKI. Suostuu kyllä. Onhan hän jo puoleksi luvannut.

LIISA. Säälittäisi minua jättää isän koti ja kontu. Tässä olisi
asumista kyllä, ja työmiestä tarvittaisiin. Ja niinhän olen aina
toivonut, että sinä tulisit meille taloudesta huolta pitämään, jotta
kivulloinen isäni saisi levollisemmin viettää vanhuutensa päiviä. Mutta
nyt näyttää se ajatus mahdottomalta.

SAARIMÄKI. Mahdotonta se on siinä tapauksessa, jos isäsi Leenan tähän
emännäksi ottaa.

LIISA. Surkuttelen isä parkaani, jos hän todellakin semmoista
ajattelee. Hänelle tulisi paljon kärsimyksiä, ja pian kai olisi
molemmilla tie edessä ja keppi kädessä.

SAARIMÄKI. Se voi olla hyvin mahdollista.

LIISA. Kyllä se niin kävisi, jos sellainen kuin Leena tulisi tänne
talouden hoitajaksi. Eihän isässäkään ole enää työntekijää niinkuin
ennen. Minä en ymmärrä, kuinka saisin sen estetyksi.

SAARIMÄKI. Vaikeata ja ilkeätäkin olisi ruveta esteitä tekemään,
jos Kiviaholla on varma aikomus mennä vielä naimisiin. Mutta kun
ajattelemme, että tuo naimiskauppa tuottaisi hänelle onnettomuutta,
niin olisi jotakin tehtävä sen estämiseksi.

LIISA. Etkö voisi keksiä mitään keinoa?

SAARIMÄKI. Maltahan. Niemisen kanssa tuli sattumalta puheeksi
isäsi torpankirjat, ja hän mainitsi, että vuokra-aika on jo umpeen
kulunut. Luulen, ettei kirjoja ole sen jälkeen uudistettu. Mitähän
jos puhuisimme Niemiselle minne päin asiat näkyvät kääntyvän, ja
pyytäisimme Niemistä vähän peloittelemaan isääsi sillä, ettei muka
uudistaisikaan torpankirjoja, jos tämä Leenan aikoisi emännäksi ottaa.
Ehkä tuo keino tepsisi.

LIISA. Mutta sehän olisi pelkkää narraamista.

SAARIMÄKI. Niinpä kyllä olisi. Mutta en minä sellaiseen keinoon
kehoittaisi, ellei se tapahtuisi hänen itsensä tähden.

LIISA. Ja mahtaisiko Nieminen taipua tuolla tavoin konstailemaan?

SAARIMÄKI. Nieminen on ymmärtäväinen ihminen, kyllä hän hoksaa asian
oikean puolen.

LIISA. No eihän tuo pikku petos mahtaisi kovin suuri synti olla, jos
vain isärukka tuosta hulluudestansa vapautuisi. Mutta entä jos Nieminen
muuttaisi leikin todeksi ja ajaisi isän pois tästä torpasta?

SAARIMÄKI. Ei suinkaan hän sitä tee.

LIISA. Kuka sen voi varmasti tietää. — Kun vain ei mitään vehkeilyjä
tapahtuisi. Ei voi arvata mitkä asiat ovat Hakalallakin ajettavana.
Hänellä näyttää olevan meille vanhaa vihaa, ja kun hän oleskelee paljon
Niemisessä, niin voisi siellä juoruja jutella.

SAARIMÄKI. Mutta mitä välityksiä teillä on tuon Hakalan kanssa?
Muistathan, että Leenakin äsken puhui jotain semmoista.

LIISA. Ja sinä uskot Leenan puheita! Rupeatko minua epäilemään?

SAARIMÄKI. Enhän minä ole sanonut epäileväni. Mutta tuollaiset puheet —

LIISA (keskeyttäen). Ovat tuulesta temmattuja. Leenakin hyvin tietää,
että Hakala on turhaan odottanut ystävyyttäni, tai oikeammin sanoen
isäni kontua, päästäksensä tänne isännäksi.

SAARIMÄKI. Sillä tavallako asiat ovatkin?

LIISA. Isäni ei siitä mitään tietänyt, eikä havainnut sitäkään, että
Hakala monet yöt kävi vaanimassa huoneeni oven takana. Jos en olisi
ollut kyllin älykäs suojelemaan itseäni, niin olisin isäni silmäin
edessä saanut menetellä miten hyvänsä.

SAARIMÄKI. Etkö ole isällesi mitään kertonut?

LIISA. En minä sellaista viitsi ruveta hänelle juttelemaan. Harvoinhan
naiset mieshenkilöille omista asioistansa haastavat.

SAARIMÄKI. Eivätkö yhdellekään mieshenkilölle?

LIISA. No enhän minä kaikkia naisia tiedä.

SAARIMÄKI. Mutta itsesi tiedät. Juttelithan sinä minulle.

LIISA. Niin — sinulle.

SAARIMÄKI. Enkös minä olekaan mieshenkilö mielestäsi?

LIISA. Kaspa vaan kun olet lystikäs! Mutta entäs jos olisi pahin asia
kertomatta?

SAARIMÄKI. Sitä en usko.

LIISA. Minkätähden et?

SAARIMÄKI. Sen vuoksi, että sinulla ei ole mitään pahempaa kerrottavaa.

LIISA. Ei olekaan. En minä tahdo sinua narrata.

SAARIMÄKI. Niin minäkin ajattelen. (Sieppaa Liisan polvelleen.) Mehän
aiomme yhdessä maailman tanteria taivaltaa, niin ei meillä ole mitään
salattavaa toisiltamme. — Ajatteles että meillä on kohta oma mökki
päiväpaisteisella mäkirinteellä. Siellä hommaa ja häärää tuommoinen
sievä emäntä, ja onpa ehkä hepo tallissa ja oma lehmä navetassa.

KIVIAHO (tulee pirttiin). Mitä tämä merkitsee? Ja sinäkin Liisa haet
lymypaikkoja tuommoisille vehkeilyille. Minä olen sinua jo kauan
turhaan etsinyt.

SAARIMÄKI. Ei hae lymypaikkoja Liisa, enkä minäkään piilosilla kulje.
Ihan olemme rehellisesti aikoneet mennä naimisiin, ja pyydämme teidän
suostumustanne.

KIVIAHO. Mutta minä en koskaan siihen suostu. Tämmöisistä vehkeilyistä
pitää tulla kerrassaan loppu.

LIISA. Mutta isä, mitä te oikeastaan ajattelette?

LEENA (on raottanut ovea ja huomattuaan Kiviahon, käy sisään). Jopa
vihdoin on isäntä saapunut. Nyt kai uskaltanee sisällekin tulla.

KIVIAHO (Leenalle). No johan toki Leenakin on tullut. Minä olen saanut
kauan odottaa. (Oikaisee selkäänsä.) Voih, kun noita harteita yhä
pakottaa! Auttaisikohan nyt hierominen vai kuppaaminen?

LEENA. Ehkä koetetaan molempia. Tullee kai vähemmälläkin harteet
kipeiksi, saatikka tuommoisen joukon keskellä. Jo minä olen monta
kertaa sanonut, että on sillä Kiviaholla kärsimistä, kun kaikki kylän
heittiöt pyrkivät hänen asunnolleen rauhattomuutta tekemään. Tässä
äsken tulin jo tänne isännän käskyn mukaan, mutta nuo koirankuonolaiset
ajoivat minut ulos paljaan taivaan alle. (Nyyhkien.) Semmoistahan
se on, kun ihminen joutuu näin köyhäksi ja halvaksi syntiseksi kuin
minäkin olen.

KIVIAHO. Kuka sellaista on uskaltanut tehdä minun kotonani? Olisiko
Liisa?

LEENA. Saarimäkihän se sellainen. Rehentelee toisen asunnossa. Vai
aikoneeko tähän haltijaksi kohota, koska jo alkaa isännän mahtia
näyttää.

SAARIMÄKI. Se on totta, että ajoin äsken Leenan ulos. Mutta Kiviaho ei
sitä pahaksi panne, sillä puolustin tyttärenne kunniaa ilkeäsisuista
parjaajaa vastaan.

LEENA. Sinäkö olisit Kiviahon tyttären kunnian puolustusniekka!
Katsokoon vaan Kiviaho tytärtään, ettei joudu häpeään sellaisten
puolustajoitten tähden.

LIISA. Eiköhän olisi parasta, että Leena jättäisi minun kunniastani
huolehtimisen sikseen.

SAARIMÄKI. Ja te Kiviaho, elkää pahaksi panko, jos minäkin syrjäisenä
sanon teille muutaman sanan. Te pidätte kotirauhasta, ettekä
suvaitse riitaa talossanne. Mutta tuollaisia maineen pahentajoita ja
valhekielisiä juorukelloja te suositte ja suojelette. Katsokaa, ettei
siitä johdu ikävyyksiä omaan huoneeseenne.

LEENA. Itse olet valhekielinen konstinnäyttäjä, ja vielä tulet
muita neuvomaan, mokomakin maitoparta ja piimäsuu kapustan nuolija.
(Surkutellen.) Voi sinua syntisparka, kuinka osaat haukkua. Kiviahokin,
vanha mies, sallii tuollaisten husaarien häväistä rehellisiä ihmisiä.

KIVIAHO. Sinä tiedät, Saarimäki, ettei sinulla ole mitään tekemistä
täällä. Ja kun ajattelet kieroja aikeitasi minua kohtaan, niin et
viitsisi tulla kasvojasi näyttämään, vielä vähemmin minua neuvomaan.
Jos olisin nuorempi mies, niin näyttäisin sinulle, mistä on viisi
hirttä poikki, niinkuin olit äsken tehnyt Leenalle.

LEENA. Siinä sen nyt kuulit oikein isännän suusta!

SAARIMÄKI. Mutta Kiviaho, minä en tahdo olla loukkauksena teille enkä
muille tämän talon asukkaille. Kyllä minä lähden ilman riidatta.

(Aikoo lähteä.)

LIISA. Elä mene, Juho, on minullakin vähän sanomista. Te isä tahdotte
ajaa Juhon ovesta ulos, ja te tiedätte, että hän on minun parhain
ystäväni, jolle kerran olen ijäistä uskollisuutta vannova. Te tahdotte
siis samalla hyljätä minutkin. Nähtävästi olisitte tyytyväinen erään
vieraan ja vanhemman hoitoon, jossa tapauksessa minä olisin liikaa.
On siis parempi, että minä aikanansa lähden. Hyvästi, isä! (Menee
Saarimäen kanssa.)

KIVIAHO. Mitä! Mikä tuolla puheella oli tarkoituksena? Aikoiko Liisa
lähteä pois, vai mitä tämä tietää?

LEENA. Ei se uhkaus taida kovin vaarallista olla. Kyllä routa porsaan
kotiin ajaa.

KIVIAHO (aukaisee oven). Liisa, elä mene, Liisa!

Esirippu alas.




TOINEN NÄYTÖS.


Niemisen tuvassa.

KATRI (Pekalle). Elä koko iltapäivää ole tuvassa tuon piippunysäsi
kanssa, vaan mene jo laittamaan pihan veräjä kuntoon niinkuin käsketty
oli.

PEKKA (loikoen penkillä). No ei niin kiirettä, ettei tehdä ennätä.

KATRI. Mutta näethän, että ilta alkaa olla jo käsissä, eikä isäntä ole
tyytyväinen, ellei se aikanansa tule laitetuksi.

PEKKA. Ei hätä hyväksi ole eikä kiirettä ole luotukaan.

KATRI. Mutta on käsketty joutumaan.

PEKKA. Isäntä tietää, etten minä usein laiskan jalkineissa kulje.

KATRI. Mutta minkätähden juuri nyt on tarvis laiskotella?

PEKKA. Vielä kai isäntäväkikin on tuolla kamarissa univirsiä
vetelemässä. Eikä hyvä pahaa tee rengillekään. Näethän, että näin on
mukava olla köllötellä ja miettiä.

KATRI. Miettiä! No sitä ei liene ennen tapahtunut. Mikä ihme nyt
sai meidän Pekan miettivälle tuulelle? Aiotko papiksi pyrkiä vaiko
kirjanpainajaksi?

PEKKA (nousee istumaan). Luulet kai, ettei minun aivoihini ole
ajatuksia annettukaan. Ole huoletta! Kyllä ne ovat siellä tallella,
vaikka ei aina tarvita.

KATRI. No mihinkäs niitä nyt tarvitaan?

PEKKA. Kas, kas, olisitpa utelias tietämään.

KATRI. En taitaisi viisastua siitä, jos tietäisinkin.

PEKKA. Elä ole noin sukkela päättämään. Et tiedä, vaikka koskisivat
sinua.

KATRI. Minua! Olisipa hauska tietää, mitä minussa on ajattelemista.

PEKKA. Tuumailin vain, että olisi sinunkin parempi hommata ja häärätä
omalla mökillä kuin kuluttaa kaikki voimasi toisen työn ääressä.

KATRI. Niin olen minäkin jo ehtinyt ajatella.

PEKKA. Oletko? No sepä vetelee! Olen aikonut pyytää isännältä
Palolahden autiotorppaa Kiviahon takalistolta viljeltäväkseni.

KATRI. Luulisitko siellä parempia etuja löytäväsi? Pois siitä nälkä
ajoi entisenkin torpparin.

PEKKA. Mitäs siitä. Eihän mies uskaltanutkaan reippaasti turpeeseen
tarttua, vaan kulki alakuloisena hurskasten seuraa hakemassa.

KATRI (totisena). Elä pilkkaa pyhää asiaa. Jospa sinäkin yhtä hartaasti
siitä paremmasta huolta pitäisit! Sillä Herran siunaus on uskovaisen
huoneessa.

PEKKA. On kyllä, mutta Herran siunaus ei kynnä eikä kylvä, ei kaiva
ojia tai lannoita maata, ellei ihminen niitä aikanansa toimita. Ja
häneltä ne jäivät, hän heitti ne sallimuksen huostaan.

KATRI. Ja sinäkö luulet muka hurskaampi olevasi.

PEKKA. En maar, vaan turpeen kuokkimisessa olisin uskollisempi.

KATRI. Tokko siinäkään.

PEKKA. No sen saat nähdä, kun tästä omalle mökille lähden.

KATRI. Isot sinulla on aikeet, mutta luuletko niistä koskaan totta
tulevan.

PEKKA. Mitenkä niin mielestäsi?

KATRI. Siltä minusta vain näyttää.

PEKKA. Sinä et tunne minua, Katri. Mutta sen olet kyllä nähnyt, että
tavalliseen maamiehen työhön minulla kyllä voimia riittää.

KATRI. Mutta mitä noilla aikeilla on yhteyttä minun ajatusteni kanssa?

PEKKA. No ei kai tästä yksin lähdetä ahoja kuokkimaan, totta kai jonkun
toisen kanssa.

KATRI. Kenenkä toisen? Vai arveletko että minä sinun kanssasi lähden.

PEKKA. Olisiko se ihme ja kumma? Kuule, Katri, sehän minulla on monta
aikaa ollut mielessä, että emmekö lähde yhteen mökkiin. Ikäväksi alkaa
käydä tämä toisen talossa palveleminen.

KATRI. Mutta olenkos minä sanonut samalla tavalla ajattelevani?

PEKKA. Et juuri, mutta minä luulin —

KATRI. Mutta eihän sinulla ole vielä tietoakaan torpan saamisesta, ja
nyt olet jo asuintoveria ajatellut.

PEKKA. Mutta sehän tässä onkin se ensimmäinen asia.

KATRI. Hommaahan se toinen ensisti ja ajattele sitte ensimmäistä.

NIEMINEN (tulee kamarista haukotellen). Hohoi, kauanpa satuinkin
nukahtamaan.

EMÄNTÄ (tulee isännän jälestä suorien hiuksiaan ja hamettaan korjaten).
Täälläpä kaikessa rauhassa pyhälepoa pidetään, vaikka on vasta
perjantai. Nyt on jo ilta käsissä, eikä vieläkään ole pihan veräjä
kuntoon laitettu.

PEKKA. En minä nyt luullut niin kiirettä olevan. Kyllä tämä aika vielä
tulee korvatuksi, kun työn ääreen pääsen. Sattui tulemaan torpan asiat
puheeksi, ja siinä suljahti aika huomaamatta.

EMÄNTÄ. Kuka käski joutavia jaarittelemaan.

KATRI. Minä en ole arvannut minnekään mennä, kun emäntä ei ole
ulkotyötä määrännyt.

EMÄNTÄ (Katrille). Menehän nyt ensin laittamaan kyökin uuniin valkeata,
ja laita iltakahvit valmiiksi. (Katri menee.)

NIEMINEN (Pekalle). Aikooko Pekka torppariksi ruveta, vai mitä sinä
äsken sanoit tuumailleesi?

PEKKA. Niin, siitähän minulla olisi aikomus teille haastaa, että ettekö
te antaisi sitä Palolahden autiotorppaa minulle viljeltäväksi? Siellä
tosin ovat jo pellot nurmena ja kartano ränsistynyt, mutta eikö tuosta
vielä hyvä tulisi. Kyllähän minä kohtuullisen vuokran maksan, kun
saan häiritsemättä ja häätämättä sitä viljellä. Suostutteko, isäntä,
sellaiseen esitykseen?

NIEMINEN. Jos olisit ennemmin asiasta puhunut, niin ehkä olisin
suostunut ja tehnyt kaupat. Mutta nyt olen tullut toisille tuumille.

PEKKA. Mutta tietäähän isäntä, että maa siellä on joutilasna. Olisi
kai se asuttuna ja viljeltynä parempi. Vai aiotteko itse ruveta siellä
viljelyksiä pitämään?

NIEMINEN. Enhän minä itse. — Mitenkäs minä vanha mies joutaisin
enää niin laajoja hommia pitämään vierailla työvoimilla. Mutta minä
aion myydä kaikki ne Kiviahon takalistolla olevat maat tukkiherra
Pölkkyliinille.

PEKKA. Ettehän toki sellaista tehne. Tukkiherra veisi sieltä
metsän puti puhtaaksi ja jättäisi koko maan autioksi. Kuka siellä
metsättömällä palstalla voisi torppaa pitää.

EMÄNTÄ. Mutta kyllä näkyvät torpparitkin metsää kuluttavan. Kiviahon
ympäristökin on jo hirsipuista paljas, eikä puitten hinnaksi ole saatu
rahan penniäkään. Kyllä kai siellä olisi nyt hyvä tukkimetsä, ellei
torppaa olisi tehty, ja saataisiin siitä nyt hyvät hinnat.

PEKKA. Ei Kiviahokaan puita turhuuteen ole käyttänyt. Torppanne
on rakentanut asuttavaan kuntoon ja raivatuille niityille tehnyt
heinälatoja. Eikä metsä ole autiona missään, vaan on jokapaikassa
säilynyt puolikuntoisena, josta pian voi hirsimetsäksi varttua.

NIEMINEN. Voihan se niinkin olla. Ja ei sillä ole tähän saakka ollut
väliäkään, kun on ollut parempi raha-aika. Mutta nyt on huono aika.
Palvelijain palkat kallistuvat, verot kasvavat, eikä rahoja tahdo saada
mistään.

EMÄNTÄ. Niin, ja kahvit ja sokerit maksavat kovin paljon.

PEKKA. Ei siis taida tulla mitään tästä minun ehdotuksestani?

NIEMINEN. Silleen se kai jäänee.

PEKKA (itsekseen). Enpä olisi uskonut näin käyvän. Mutta lienee
samantekevä, koska ei Katrikaan tunnu välittävän. (Menee ulos.)

NIEMINEN. Kauan viipyy tukkiherra Pölkkyliin. Tulleeko tänä päivänä,
vaikka niin varmasti lupasi.

EMÄNTÄ. Tuomosen emäntä sanoi matkustaneen kaupunkiin eilen illalla.
Tokko ehtinee sieltä niin pian takaisin.

LIISA (tulee). Päivää! Onko isä jo ehtinyt käydä täällä puhumassa
torpan kirjoista?

NIEMINEN. Ei ole käynyt vielä.

EMÄNTÄ. Istuhan nyt, Kiviahon Liisa! Mitä sinulle on tapahtunut, koska
olet noin huolekkaan näköinen?

LIISA. Olen lähtenyt kotoa pois.

EMÄNTÄ. Kotoa pois! Siunaa ja varjele! No minkä tähden?

LIISA. Aion ruveta palvelukseen ainakin vähäksi aikaa.

EMÄNTÄ. Johan sinä outoja ajattelet. Eikö Kiviahossa enää emäntää
tarvita? Kuinka voit jättää vanhan isäsi?

LIISA. Kyllä niitä on, jotka isästä huolta pitävät, En minä olisi häntä
jättänyt, ja ikävää oli vanhasta isästä luopuminen. Mutta asianhaarat
pakottivat.

EMÄNTÄ. Mitkä ne sellaiset asianhaarat ovat? Leipää ja vaatetta oli
kyllä. Ei Kiviahon torpassa puutteen kanssa eletä, eikä isäsi liene
liian ankara ollut ainoalle tyttärelleen.

LIISA. Mutta hyvä emäntä, nyt sinne varmaan tulee toinen komento. Isä
nähtävästi aikoo naimisiin.

EMÄNTÄ. Vai naimisiin! No kaikkea se ajatteleekin vanhana miehenä.

NIEMINEN. Tulevaa äitiäkö sinä rupesit niin pelkäämään, että pakoon
lähdit?

LIISA. En minä pelkäisi, jos olisi joku toinen ihminen. Mutta sellaisen
kuin Leenan kanssa en minä voi yhdessä asua. Tunnettehan muorin,
joka kulkee talosta taloon suutansa soittamassa ja parjaamassa muita
ihmisiä. Jo kerkesi minunkin mainettani häväistä isäni silmäin edessä.

EMÄNTÄ. Vaikkapa niinkin olisi, niin ajattele kuitenkin tarkemmin ja
nöyryytä itsesi. Niinhän sanassakin neuvotaan.

NIEMINEN. Vai aikoo isäsi naida Leenan. Mutta miten sitte käy torpan
hoitamisen kanssa?

LIISA. Sitä en tiedä. Mutta onnettomuutta siitä naimiskaupasta koituu
kaikissa tapauksissa, siitä olen varma. Jos isäni mielen saisi jollakin
lailla muutetuksi, niin se olisi oikein hyvä.

NIEMINEN. Taitaa olla vaikea saada häntä päätöksestänsä luopumaan.

LIISA. Mutta jotakin olisi koetettava. Ja siinä suhteessa minä pyydän
teidän apuanne. Isäni tulee tänne puhumaan torpan kirjain uusimisesta.
Silloin voisitte peloitukseksi sanoa hänelle, ettette uudistakaan enää
niitä kirjoja, vaan otatte toisen torpparin, ellei luovu onnettomasta
naimahommastaan. Te ette tietysti totta tarkoita.

EMÄNTÄ. Mutta tyttöparka, kehoitatko sinä meitä narraamaan omaa isääsi?

LIISA. Mikä keino tässä sitte auttaa?

NIEMINEN. No sittepähän nähdään, kuinka sen asian kanssa käy.

LIISA. Mutta vielä on minulla toinenkin esitys. Eikö Nieminen ottaisi
minua palvelijaksi vähäksi aikaa? En minä suuria palkkoja vaadi.

EMÄNTÄ. Nyt ovat ajat niin kalliit, ettei kannattaisi pitää paljon
vierasta työväkeä.

NIEMINEN. Ei meidän sopine tällä kertaa lisätä palvelijain lukua.

EMÄNTÄ. Eiköhän olisi parasta, että alentaisit vähän mieltäsi ja
menisit takaisin kotiisi.

(Menee.)

SAARIMÄKI (tulee). Päivää! Minulla olisi isännälle vähän asiaa. Tulin
keskustelemaan siitä torpan laitosta, josta jo ennenkin oli vähän
puhetta.

NIEMINEN. Vai niin. Mitä sinulla olisi siitä esittämistä?

SAARIMÄKI. Isäntä muistanee, että olen pyytänyt vuokrata pientä
maapalstaa Kiviahon takalistolta. Nyt tulin sitä varten, että
päättäisimme kaupat.

NIEMINEN. En varmaan muista, oliko siitä jo lupausta annettu.

SAARIMÄKI. Kyllä puheet olivat jo sinnepäin.

NIEMINEN. Kyllähän sekin esitys hyvä on, mutta minä jo äsken tässä
puhuin, että kun on niin huonot ajat, niin aion myydä takalistolla
olevat metsäpalstat, enkä siis voi sinne torppareja ottaa.

SAARIMÄKI. Oletteko sen jo ihan varmasti päättänyt?

NIEMINEN. Tänä iltana pitäisi tulla jo ostaja, tukkiherra Pölkkyliin. —
Ikävä on, etten voi auttaa, mutta meidän talollistenkin täytyy katsoa
eteemme ja ottaa silloin puhdasta rahaa kuin on saatavissa. (Menee.)

SAARIMÄKI (Liisalle). Niinhän nyt kävi, etteivät entiset lupaukset
pitäneetkään paikkaansa. Ja kun minä luotin niin varmasti. — —

LIISA. Mutta eikö täällä muiden maalla ole sopivia paikkoja? Koettaisit
tiedustaa.

SAARIMÄKI. Ei taitane saada lähiseudulta. Talolliset ovat
tukkikaupoissa kiinni ja säästelevät maitansa metsän tähden. — Mutta
kuinka sinun aikeesi onnistuivat?

LIISA. Mitäpä niistä, jos eivät tarkoin täyttyneetkään. Ei kuulu
tarvittavan palvelijoita Niemisessä. Huolittaneeko muuallekaan näin
huonona raha-aikana.

SAARIMÄKI. Ettäkö tuollaisen tytön ottajia ei olisi! Mutta oli
se ikävä juttu, etten minä saanut torpanmaata. Kohta pirtinpuut
metsässä kaatuisivat, ja ennen ensi kevättä olisi tupa saatu
salvokselle ja saunan seinät pystyyn. Keväällä hakkaisin kaskea
ja raivailisin niittyä, syksyllä navetan tekisin, jotta siihen
hankkisimme hotasarvisen lehmän. Siellä rakentaisimme pesää ahokoivujen
huminoidessa ja tuulen soittaessa riemumarssia salolammen rannalla.

LIISA. Mutta yksin siellä aluksi saisit käkeä kukuttaa ahokivellä
istuessasi. Kuulithan, ettei isäni anna lupakirjaa minulle kuulutusta
varten, ja vasta kahden vuoden perästä olen laillisessa ijässä.

SAARIMÄKI. Niin nuorikos tämä linnunpoika vielä onkin. Silloin voisi
odottaakin, kun ei pelkää liiaksi vanhettuvansa.

LIISA. Mutta mitäs nyt sanot, kun nuo äskeiset ihanat haavekuvat
tyhjiin raukesivat?

SAARIMÄKI. Ehkä aika tuo uusia neuvoja. Sinun kanssasi on pahemminkin.
Mutta etkö voisi tulla meille äitini toveriksi?

LIISA. Elä ajattelekaan sellaista. Ymmärräthän, että se on minulle
mahdotonta. Koetan saada palvelusta siksi kun tulen lailliseen ikään,
jolloin ei mikään estä meitä yhteen menemästä.

PEKKA (tulee ulkoa). Ei tunnu miellyttävän tänä iltana mikään yritys.
Miltei kesken jätin veräjänkin laittamisen.

SAARIMÄKI. Kyllästytkö jo renkinä rehuamiseen?

PEKKA. Eipä paljon muutenkaan. Ikäväksi tämä ajan pitkään käy, kun saa
raataa ja repiä hartian väellä toisen työssä, ja emännän torasanoja
kiitokseksi kannetaan.

LIMBERG (tulee). Terve taloon! Tässäpä näyttää olevan nuorta ja
reipasta väkeä. Oletteko isäntiä vai isännäksi pyrkiviä?

SAARIMÄKI. Ei olla, vaan siksi aiotaan.

LIMBERG. Oletteko tämän talon isännyyden perillisiä?

SAARIMÄKI. Ei maar siksi otettane, kun ei isännällä ole tytärtäkään,
jolle vävyksi pääsisi.

LIMBERG. Ette siis kuulukaan talonväkeen?

SAARIMÄKI. Emme.

PEKKA. Olenhan minä tässä talossa renkinä olla nahjustellut, mutta
kyllä se niin on, että renki on renki ja talonväki on talonväkeä.

LIMBERG (Pekalle). No etkö ole itsenäiseksi pyrkiä aikonut?

PEKKA. Kyllä minä äsken tiedustelin isännältä torppaa päästäkseni
oikein omalle konnulle, mutta en saanut.

SAARIMÄKI. Samaten minullekin kävi.

LIMBERG. Ettäkö te nuoret ja reippaat miehet rupeisitte täällä
kivisillä ahoilla kantoja vääntämään ja suotta voimianne kuluttamaan!
Tulisitte jo vanhoiksi ja harmaapäiksi, ennenkuin sellaisista
viljelyksistä hyötyisitte.

SAARIMÄKI. Mutta minkäs sille Jumalan luomalle maalle taitaa, kun ei
sitä ole paremmaksi tehty?

LIMBERG. Voi veikkoset! On maata muuallakin ja ilmaa edempänäkin. Minä
olen käynyt sellaisessa maassa, joka rieskaa ja hunajata vuotaa enemmän
kuin Kaanaan maa Aaprahamin tyttärille. Siellä kasvaa ruista ja ohraa
enemmän kuin mannaa korvessa, ja viinit sekä oluet virtana puista
vuotavat.

SAARIMÄKI. Sepä vasta leipämaa oli!

PEKKA. Ihanko siellä viiniäkin puista saa?

LIMBERG. No sitä tulee kuin sadetta taivaasta. Kun ämpärinsä asettaa
iltasella puun juurelle, niin aamulla on se täynnä parahinta nestettä,
mitä maa päällänsä kantaa. Niin veikkonen, ei täällä pohjolassa saa
kuninkaatkaan aamuryypyikseen sellaista juomaa.

PEKKA. Sen maan ihmiset mahtanevat kunnon kekkereitä pitää.

SAARIMÄKI. Siellä vasta asua kelpaisi!

LIMBERG. Ja lypsäviä lehmiä vilisee laitumet täynnä. Parhaimpia
juoksijahevosia on tuhatlukuisin laumoin. Niistä saa ottaa parasta.

PEKKA. Ihanko intikseen?

LIMBERG. Ilman rahatta ja hinnatta. Eikä niille tarvitse navettaakaan
tehdä, kun ei ole kylmää talvea eikä muitakaan pahoja säitä. —
Sellaisia maita annetaan noin nuorille kelpo miehille ilmaiseksi. Eikö
haluttaisi lähteä ja viedä tuommoinen tytönmansikka mukaan?

PEKKA. Kyllä kai siellä herroiksi elettäisiin. Sinne minä lähden ja
jätän nämä rengin työt isännän omille niskoille.

SAARIMÄKI. Kuinka kaukana sellainen ihmeellinen maa on, ja mikä se on
nimeltään?

LIMBERG. Ei niin kaukana, ettei mennä ennätä. Austraaliaksi sitä
kutsutaan. Lienetkö ennen kuullut siitä puhuttavan?

SAARIMÄKI. En ole kuullut puhuttavan. Mutta eikö sellaiseen maahan tule
asukkaita niinkuin muurahaisia keolle? Tokko siellä enää on kenellekään
tilaa?

LIMBERG. Ole huoletta, kyllä siellä tilaa on. Maa on avarampi kuin
yhdeksän Amerikan valtakuntaa, ja sitä paitsi harvat vielä tietävät sen
ihmeistä ja tunnusmerkeistä.

PEKKA. Mutta kuinka te itse raaskitte lähteä pois sieltä onnen
tanterilta?

LIMBERG. Tuota noin. — Niin tuota, nähkääs. Seikka on ihan sillä
tavalla, että minä olisin siellä pysynytkin ainaisesti olemassa.
Mutta sattumalta tulin tutuksi Austraalian keisarin kanssa. Hän kun
tiesi minun olevan Suomesta kotoisin, niin kutsutti kerta luoksensa
ja sanoi: hyvää päivää, Suomen Siimeoni! Kuinka ne iloiset Suonien
pojat jaksavat? — Hyvinhän ne muuten jaksavat, sanoin, mutta leivästä
ja särpimestä tahtoo usein olla puutetta, kun maat ovat kivisiä,
suot vesisiä ja kesää ei ole kuin Eskon päivästä Mikkeliin. — Se on
suuri synti, sanoi keisari, että Suomen pojat laihtuvat laihan leivän
ääressä, kutsu heitä tänne, sanoi, minä annan heille paremman ja
lihavamman maan. Minä paljon tykkään niistä Suomen miehistä. — Niin
sanoi keisari ja paiskasi kättä kuten vanhalle tutulleen ainakin. Minä
astuin keisarin laivaan ja seilasin Suomen rannalle. Ja nyt olen täällä
tuomassa iloisia sanomia luvatusta maasta.

SAARIMÄKI (itseks.). Jospa vain puoletkin noissa pulleissa olisi totta,
niin olisimme ihmemaan löytäneet. (Ääneen.) Kuinka kalliiksi kyydit
sinne tulevat?

LIMBERG. Kyllä Austraalian keisari maksaa matkat ja antaa mennessä
vielä vapaan ylöspidon viinan ja konjakin kanssa. Onhan hänellä rahaa.
Kultaa ja hopeaa kasvaa siellä maassa niinkuin täällä pieniä kiviä.

SAARIMÄKI (itsekseen). Mitähän jos lähtisi suureen maailmaan. Ei näy
onnistuvan kotoisetkaan hommat. (Liisalle.) Mitäs sanot, Liisa?

LIISA. Jos lähdet, niin lähden minäkin. Ei kai siellä elämä huonommaksi
voine tulla, jos ei paremmaksikaan.

LIMBERG. Niin vain. Se on reippaan tytön puhetta. Tuollaisen immen
kanssa on hauska lähteä kultamaahan.

PEKKA (itsekseen). Merkillisiä puhuu mies. Ja miellyttää, totta maar,
sellaiset ihmeet. (Ääneen.) Jos asiat niin on, niin kyllä minä lähden.

SAARTMÄKI. Ehkäpä mekin Liisan kanssa lähdemme.

LIMBERG. Se on oikein! Teistä tulee kelpo asukkaita Austraalian
valtakuntaan. Ehkäpä kohootte siellä sotaherroiksi tai ministereiksi.
No mitäs sitten muuta kuin minä teen kirjat ja te näytätte niitä
Austraalian pääasiamiehelle kaupungissa, niin on laivat kohta valmiit
ja tie auki onneen. (Kirjoittaa.)

PEKKA (itseks.). Mutta tämä alkaa kuulua toisenlaiselta kuin Niemisen
emännän torapuheet.

LIMBERG (Pekalle). Mikäs sinun nimesi on?

PEKKA. Nimeni on Pekka?

LIMBERG. Mikä Pekka?

PEKKA. Olen vain renki Pekka ja palvelen nyt Niemisessä.

LIMBERG (kirjoittaa. Saarimäelle). Mikäs sinun nimesi on?

SAARIMÄKI. Minä olen Juho Saarimäki, ja tämä toinen on Liisa. Mutta
meidät saa panna yhteen kirjaan.

LIMBERG. Hyvä! (Kirjoittaa.) Liisa (itseks.). Kyllä minua sentään
pelottaa.

SAARIMÄKI (itseks.). Tästäpä taitaa ihan uusi ura aueta.

LIMBERG. Kas niin. Nyt ovat kirjat valmiit. Nyt kun suoritatte niistä
minulle asiamiespalkkaa 25 markkaa kappaleelta, niin on heti matka
vapaa ja onnen pyörä liikkeessä.

SAARIMÄKI. Maksaako se niin paljon? Eikö rikas Austraalian keisari anna
teille palkkaanne?

LIMBERG. Tiedättehän, että hänelläkin on paljon menoja, kun teille
vapaan matkankin kustantaa. Mutta oma vahinkonne on, jos ette maksa,
ja sitä kyllä katua saisitte. Ilman minun suosituskirjaani ei yksikään
suomalainen voi päästä Austraalian keisarillisen riikin valtakuntaan.

PEKKA. No kun reilusti ruvetaan elämään, niin reilusti maksetaankin.
Tuossa on rahat.

LIMBERG. Se puhe kelpaa. Kiitoksia! Tätä et tule katumaan.

SAARIMÄKI. Emmekö me Liisan kanssa pääsisi kumminkin yhteisellä
maksulla?

LIMBERG. Kyllä se on vastoin sääntöjä ja parakraahveja, mutta sama se,
teidän suhteenne teen poikkeuksen.

SAARIMÄKI. Tässä olisi.

LIMBERG. Kiitoksia! — Nyt onnea matkallenne! Jos kuukauden perästä
tämän talon isäntä tietäisi, minkälaisen lykyn löysitte, niin
kadehtisipa totta maar enemmän kuin kuningasta. Hyvästi, hyvästi!
(Menee.)

PEKKA. Tämä taisi olla aika elämän käänne.

SAARIMÄKI (Liisalle). Oli miten oli, mutta nyt me yhdessä lähdemme
isäni mökille ja alamme sitte valmistautua matkalle. (Saarimäki ja
Liisa menevät.)

PEKKA. Ja minä saan jo viskata rukkaset nurkkaan. Näitä en enää tässä
talossa tarvitse.

KATRI (tulee). Mitä sinä Pekka sillä meinaat?

PEKKA. Sitä, että aion lähteä suureen maailmaan tanssimaan onnen ja
riemun polskaa.

KATRI. Mitä tarkoitat?

PEKKA. Olen myynyt itseni kahdestakymmenestä viidestä Suomen markasta
Austraalian keisarille. Kuulitko, etten aiokaan enää ruveta pientä
herraa palvelemaan.

KATRI. Mutta mitä sinä hupsuttelet?

PEKKA. Minä puhun selvällä järjellä. Annan palttua rengin viralle, ja
lähden Saarimäen sekä Liisan kanssa Austraaliaan. Tuossa on passi ja
pääsylippu, jonka äsken ostin Austraalian herralta. Sillä saan maatakin
ilmaiseksi, enkä mitään vaivaista torpanmaata.

KATRI. Maatakin ilmaiseksi?

PEKKA. Niin kyllä. Alkaako tehdä mielesi mukaan lähtemään?

KATRI. Elä luulo luuta lihaksi, pässinpäätä paistikkaaksi. Mutta kyllä
sinua Pekka lienee narrattu hyvästi. Ei minua vain haluttaisi lähteä
tuommoisille urille.

PEKKA. Mutta minua tuntuu haluttavan. Ole sinä vain ikäsi Niemisen
emännän kasakkana, jos se haluttaa. (Menee.)

KATRI (itseks.). Kyllä Pekalla sittenkin taisi olla tosi mielessä.
Mutta olkoon. En suinkaan minä lähde hänen perästään juoksemaan.
(Menee.)

NIEMINEN (tulee kamarista). On se merkillistä, ettei Pölkkyliiniä vielä
kuulu tulevaksi. Tuleneeko ollenkaan, vaikka niin varmasti lupasi antaa
tänä iltana jo käsirahoja. Kumma kun ihmiset tarvitsevat yhäti rahoja,
niinkuin esimerkiksi minäkin. Ja sehän on vielä pahempi asia, ettei
niitä tämmöisenä aikana tahdo saada riittävästi.

HAKALA (tulee ulkoa). Päivää, isäntä! Nyt tehdään ne mökin kaupat, vai
kuinka, Nieminen?

NIEMINEN. Mitkä mökin kaupat?

HAKALA. Kiviaho ei kai enää kontrahtiajan loputtua aio mökkiään
hallita. Minä annan teille kahdeksan sataa markkaa puhdasta rahaa,
jos annatte sen minulle kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi samoilla
vuokramaksuilla kuin tähän asti.

NIEMINEN (itseks.). Kahdeksansataa markkaa puhdasta rahaa! Se ei
olekaan aivan joutava tarjous näin huonona raha-aikana. (Ääneen.) Mistä
olet nyt rahoja haalinut?

HAKALA. Keräilin vain entisiä säästöjäni. Tukkijoella ollessani
ansaitsin rahoja.

NIEMINEN. Vai niin. Mutta Kiviaho kai itse aikoisi torppaansa pitää.

HAKALA. Tuskin se siitä välittänee, koska on ajanut pois Liisankin,
ainoan nykyisin työhön kykenevän koko torpassa. Ja jos Leena muorin
siihen emännäkseen ottaa, niin käy kahta hullummasti. Ei Kiviaho
uskone, että te sellaisissa oloissa annatte hänen torppaa hallita.

NIEMINEN. Täällä oli Kiviahon Liisa ja pyrki palvelukseen. Leenan
emännäksi tuloa pelkäsi myös.

HAKALA. Minulla olisi rahat mukana. Suostutteko tarjoukseen?

NIEMINEN (itsekseen). Kahdeksansataa markkaa puhdasta rahaa näin
huonona aikana, ja lisäksi tulee joka vuosi tavalliset vuokramaksut!
Kiviaho ei missään tapauksessa sellaisia ehtoja suorittaisi, kun pitää
mökkiä melkein perintötalonaan. Jaa, kyllä se niin on, että ihmisen
pitää katsoa eteensä tässä maailmassa.

HAKALA. Mitä Nieminen tuumaa tästä asiasta?

NIEMINEN. Käyhän tänne kamariin, niin keskustellaan. Ehkä minä suostun.
(Menevät.)

PEKKA (tulee ulkoa). Kuinkahan sen asian kanssa mahtanee olla. Kunhan
en liene ollut liian herkkä uskomaan sitä vierasta herraa. Jos minun
vaivalla ansaitut rahani joutuivat veijarin kynsiin, niin se vasta
olisi ikävä juttu. (Katselee paperiaan.) Mitähän tässä mahtanee
olla kirjoitettuna. — Ei noista variksenvarpaista saa selvää hullu
eikä hurskas. On se merkillistä, että nuo herrasmiehet kirjoittavat
sellaisia sorkkaviivoja, joita ei tavallinen talonpoika ymmärrä iiksi
eikä aaksi.

KATRI (tulee). Mitäs meidän Pekka tavailee niin tosissaan? Vai
aapiskirjan kukkolehteäkö tunnustelet?

PEKKA. Ohoh, toista maata tykkänään! Näetkös, tässä on pojalle passi
Austraalian valtakuntaan. — Mutta lueppas, Katri, mitä tässä oikeastaan
on. Sinä olet vähän nokkelampi saamaan noista koukeroista selvää.

KATRI (lukee). 'Tämän kautta todistan minä, joka olen Austraalian
keisarillinen asiamies Suomessa, että tämä mies, renki Pekka, joka
palvelee Niemisessä, on minulle maksanut puhtaassa rahassa yhden summan
kuin seuraa, nimittäin suuren kaksikymmentä viisi, sanoo kaksikymmentä
viisi Suomen markkaa, päästäksensä Austraalian keisarillisen riikin
valtakuntaan. Se 25 päivä tätä kuuta sisällä olevana vuotena.

                Siimeon Limberg keisarillinen Austraalian asiamies.'

PEKKA. Mitäs sanot tällaisesta kirjasta? Uskotko, että lähden
Austraaliaan?

KATRI. Lähdet sinä sillä hupsujen valtakuntaan, mutta et muuanne.

PEKKA. Elä sinä pilkkaa minua, Katri, sillä onpa kohta meidän
eronpäivät käsissä, ja en soisi, että mielikarvaudella muisteleisin
sinua vieraalla maalla, siellä kaukana merten takana. Ajattelen silloin
käyskenteleväni siellä niinkuin Aatami paradiisin nurmikolla ennenkuin
Eevan puolisoksensa sai. Silloin muisteleisin myös Suomen maata ja
Niemisen rusthollia, jossa äkäinen emäntä komentelee yhtä sinisilmäistä
palvelijatarta. Silloin mielisin tulla rikkaaksi ja ostaa laivan, joka
kullalta ja hopealta hohtaisi. Sillä purjehtisin Suomen rannoille
jälleen ja ottaisin sinut mukaani. Lähtisitkö, Katri?

KATRI. Mutta mikä sinulle on tullut? Johan sinä olet järkesi
kadottanut. Mene nyt sukkelaan ulos hakkaamaan keittopuita, jotta
hieman viisastuisit raittiissa tuulessa. (Menee takaisin sisälle.)

PEKKA (itseks.). Vai kadottanut järkensä! En olisi uskonut tuollaista
vastausta antavan. Nauraa parhaimmillekin unelmilleni. Olipa sekin
jotakin.

HAKALA (tulee). Niinpä kävi kuin toivoinkin. Onnen potkaus tuli ja
kohotti omalle konnulle.

PEKKA. Mitenkä niin?

HAKALA. Tuossa ovat torpankirjat. Kiviahon torppa on minun. Eikö se ole
onnen potkaus?

PEKKA. Ei kannata kiittää kivisiä turpeita.

HAKALA. Mitä! Eikö kelpaa ruveta elämään sellaisessa torpassa, jossa on
viljelykset kuin rusthollissa? (Menee.)

PEKKA. Mitähän peliä sekin mies pelannee toisen vaivannäöistä
hyötyäkseen.

EMÄNTÄ (tulee). Joko taas Pekka jäi koko illaksi maailman toilauksia
aprikoimaan! Eihän sinun töistäsi tule tänä iltana mitään. Ei sellaiset
laiskan kujeet kelpaa toisen leivän ääressä.

PEKKA. Elkää toruko! En minä kauan enää teidän kannikkaanne kuluta.
(Menee.)

EMÄNTÄ. Ei noista nykyajan palvelijoista ole enää mihinkään. Ei niihin
vaikuta edes hyvät varoitukset. Poissa on vanhan ajan nöyryys ja
yksinkertaisuus.

KIVIAHO (tulee). Päivää! Onko meidän Liisa ollut täällä?

EMÄNTÄ. Kyllä hän oli meillä tänä päivänä palvelukseen pyrkimässä.
Oletko ajanut hänet pois kotoa?

KIVIAHO. En minä ole ajanut, enkä olisi sallinut sellaista. Mutta minä
en ymmärrä, kuinka Liisa sillä tavalla saattoi menetellä minua kohtaan.

EMÄNTÄ. Semmoisia ne ovat nykyajan nuoret. Ei minun nuorena ollessani
olisi tuommoista saanut tapahtua.

KIVIAHO. Kyllä Liisa on ennen ollut kiltti tyttö.

EMÄNTÄ. Mutta kurituksen puutteessa hän aina on ollut, se on varma.
Liian helläluonteinen oli vaimovainajasi, ja itsekin nähtävästi olet
säästellyt vitsanvarpuja.

KIVIAHO. En ole ollut ankara. Mutta Liisa on ollutkin tottelevainen ja
nöyrä.

EMÄNTÄ. Eivät nämä nykyajan ihmiset enää osaa lapsiansakaan kasvattaa.
Olisipa minulla lapsia ollut, niin joka päivä antaisin heille kuritusta
ja nuhdetta. (Huoaten.) Tämä maailma turmeltuu ja pahenee yhtämittaa,
ja suurella vauhdilla se kulkee kohden hirmuista loppua, jolloin tulet
ja tiilikivet palaman pitää.

KIVIAHO. Mutta tuota, minulla olisi isännälle vähän asiaa.

EMÄNTÄ. Minä käsken isännän tänne. (Menee.)

KIVIAHO (yksin). Mitähän tällä elämällä nyt enää lienee virkaa
torpallisena tai torpattomana. Joutaviin selkkauksiin olen takertunut
minäkin, vanha mies.

NIEMINEN (tulee). Päivää, Kiviaho! Joko aiot kuulutuksille pappilaan
mennä, vai mitä varten näille maille astelemaan läksit?

KIVIAHO. Mitäs se isäntä nyt joutavia vanhasta miehestä leikkiä
laskettelee.

NIEMINEN. Mitäs joutavaa se olisi. Vanhanahan elämää jatkettaman pitää.

KIVIAHO. Minä läksin kysymään, uudistaisitteko te vielä niitä
torpankirjoja. Sattui johtumaan mieleeni, että vuokra-aika on jo umpeen
kulunut.

NIEMINEN. Kaikki ihmisethän tänä päivänä puhuvat torpista ja
torpankirjoista.

KIVIAHO. Onko ollut muitakin samalla asialla?

NIEMINEN. Oli täällä äsken Saarimäki teidän loukolta, ja olihan niitä
muitakin.

KIVIAHO. Oliko Liisakin samaan aikaan täällä?

NIEMINEN. Oli sekin.

KIVIAHO (itseks.). Jopa aavistan, että tässä todellakin ovat vehkeilyt
käymässä. En olisi uskonut Liisankin olevan osallisena sellaisessa.
(Ääneen.) Mitäs on isäntä tuumannut sen torpan suhteen?

NIEMINEN. Ettäkö sinäkin olisit halunnut viljellä vielä sitä kontua?

KIVIAHO. Olisiko se ihme, etten omia vaivannäköjäni raaskisi jättää.
Isäntä hyvin tietää, että siinä kaksikymmentäviisi vuotta sitte oli
ainoastaan autio korpi. Se on minun ja vaimovainajani ansiota, että
siinä nyt on viljeltyjä ja perattuja maita. Ja onhan siitä isäntäkin
hyötynyt, jos minäkin.

NIEMINEN. Kyllä sinä hyvin olet torpan hoitanut ja vuokran
säännöllisesti maksanut. Mutta minä luulin, että aiot hyljätä koko
konnun pitämisen, kun et ennemmin ole käynyt kirjoja uusimassa, ja kun
olit ajanut Liisankin, nuoremman työntekijän, pois. Minä senvuoksi
äsken lupasin torppasi toiselle miehelle.

KIVIAHO. Mutta isäntä, ettehän tietysti totta puhu, vaan tahdotte
narrata.

NIEMINEN. Kyllä se on aivan totta. Kirjat tehtiin äsken kahden
todistajan läsnäollessa.

KIVIAHO. Aiotteko siis ajaa minut pois?

NIEMINEN. Säälittää minua kyllä, vaan minkäs sille enää taitaa.

KIVIAHO. Mutta minä en lähde torpastani kenenkään käskyllä. Valitan
asiasta vaikka keisariin (menee.)

NIMISMIES (tulee). Onko torpparille nuhteita annettu, koska vihoissaan
näkyi talosta lähtevän.

NIEMINEN. Ei, vaan taisi suuttua, kun vuokra-ajan loputtua en hänelle
uudistanut torpankirjoja.

NIMISMIES. Vai niin. Tehän kuulutte hänen tilalleen ottaneen jo toisen
torpparin.

NIEMINEN. Jo tänään tehtiin kirjat.

NIMISMIES. Ja uusi torpparinne Hakala antoi teille hinnaksi 800 markkaa
20 markan seteleissä, eikö niin?

NIEMINEN. Mistä te sen tiedätte?

NIMISMIES. Todistajat kertoivat. Siis nämä asianhaarat vielä
vahvistavat syntynyttä epäluuloa. Sanokaa minulle, onko Hakala vielä
täällä, vai onko hän jo ehtinyt mennä?

NIEMINEN. Kyllä hän on jo mennyt. Mutta mitä tahdotte hänestä?

NIMISMIES. Aion toimittaa hänet vähäksi aikaa kruunun huostaan.
Pönttösen kauppamieheltä on toissa yönä varastettu rahoja 800 markkaa,
ja Hakala, joka niinä aikoina oli oleskellut Pönttösessä, on kaikista
merkeistä päättäen ne ottanut.

NIEMINEN. Tämäpä juttu oli! Ja minäkin olen tullut petetyksi sen miehen
kautta.

NIMISMIES. Niin, kyllä minun täytyy vaatia Hakalan antamia rahoja
haltuuni siksi kun asia tulee täysin selvitetyksi.

NIEMINEN. Tietysti minä ne annan. (Antaa rahat. Nimismies tarkastaa
niitä.)

KATRI (tulee, ja hänen jälessään Pekka. Its.). Mitä ihmettä tuo Pekka
yhäti minun jälestäni juoksee kirjoinensa. Luulisi vähemmälläkin
uskovan.

PEKKA (itseks.). Kas, nimismies täällä! Mitähän jos näyttäisin hänelle
tätä passia.

NIMISMIES. Aivan nämät ovat samallaisia rahoja kuin ne mitkä Pönttönen
kertoi hävinneen. Näyttää siltä, että Hakala on nämät varastanut.

KATRI (itseks.). Mitä! Hakalako varastanut rahoja!

PEKKA (itseks.). Vai sillä tavalla se Kiviahon rustholli hankittiin?

NIEMINEN (Nimismiehelle). Kuka olisi uskonut miehestä sellaista.

NIMISMIES. Kyllä näkyy olevan heittiöitä yhtä jos toistakin lajia.
Olen ajanut takaa myös erästä Limberg nimistä kuleksivaa petkuttajata,
joka salomaan tietämättömiltä ihmisiltä narrailee rahoja myymällä muka
passeja Austraaliaan. Eikö liene sattunut täälläpäin liikkumaan?

PEKKA (itseks.). Voi turkasen tupakka, minkä kepposen teki mies!

KATRI. Eikö tuo meidän Pekka jotakin tietäne miehestä, sillä näkyy
hänellä vieläkin olevan kädessään paperilappu, jota sanoo Austraalian
passiksi.

PEKKA (Katrille). Mitä tuostakin piti kaikille ilmoittaa, kielikello.

NIMISMIES. Minä vaadin, että Pekka antaa minulle paperinsa nähtäväksi
ja ilmoittaa, jos tietää jotakin mainitusta miehestä.

PEKKA (antaa vastahakoisesti paperin). Kyllä täällä kävi tänä päivänä
eräs herrasmies, joka sanoi olevansa Austraalian keisarikunnasta
kotoisin. Uskoimme hänen koreata puhettaan ja päätimme mennä
Austraaliaan, koska ei täälläkään satuttu saamaan torpanmaata.

NIMISMIES. Tämän tytön kanssako sinä aioit lähteä?

PEKKA. Eihän tämä Katri ruvennut suostumaan, mutta Saarimäen Juho
Kiviahon Liisan kanssa lunasti passin.

NIEMINEN. Vai aikoi Saarimäki ja Kiviahon Liisakin. Mutta miksi juuri
yhdessä?

PEKKA. No kun yhtä leipää aiotaan syömään ruveta, niin kai samaa
matkaakin kuljettaisiin.

NIMISMIES. Kylläpä näkyy, että se kuleksija on aika lailla petkuttanut,
mutta nyt pitää lähteä se köysiin panemaan.

NIEMINEN. Mutta eikö nimismies kulkiessaan ole sattunut näkemään
tukkiherra Pölkkyliiniä? Hänen pitäisi saapua tänne rahojen kanssa
päättämään metsänkauppoja.

NIMISMIES. Tuskin tuleekaan, sillä hänen liikkeensä on nyt heikolla
pohjalla. Eilispäivänä kuuluu jättäneen oikeudelle konkurssihakemuksen.

NIEMINEN. En olisi uskonut aikoja niin huonoiksi.

NIMISMIES. Kyllä se niin on, että maamiehen ei auta muu kuin kahta
lujemmin kiintyä maan kamaraan, ja jos ei jaksa itse muokata ja
viljellä, niin antakoon turvetta toiselle, jolla on halua ja voimia
maatyöhön. Vaikka koko maailma muuten olisi konkurssitilassa, niin maa
antaa kuitenkin jokavuotiset antimensa, joskin toiste niukemmin, niin
toiste sitä runsaammin. (Menee.)

PEKKA. Eikö siis isäntä teekään metsänkauppoja?

NIEMINEN. Ei siitä nykyisin mitään taida tulla. — No vieläkö sinulla
olisi halua pyrkiä torpanmieheksi?

PEKKA. Kyllä minä niin olen ajatellut, että parempi olisi uurastaa
omilla mailla kuin mennä etsimään tuntemattomia aarteita.

NIEMINEN. No saat sen Palolaliden autiotorpan edullisilla ehdoilla.

PEKKA. Kiitoksia, isäntä!

NIEMINEN. Teemme vaikka huomenna välikirjat. Tänään minun täytyi' vielä
kiiruhtaa Saarimäen ja Kiviahon torpille. (Menee.)

PEKKA. Tämmöistä on tämä maailman myllerrys, kieroa ja konstillista.
Petti kuin peijakas se Austraalian herra. Niin meni minun vaivalla
ansaitut rahani kuin Kankkulan kaivoon.

KATRI (leikillisesti). Mutta nimismieshän sinulle petoksen teki, kun
otti pois Austraalian passin. Milläs nyt pääset luvattuun maahan.

PEKKA. Elä ilvehdi, Katri, tänä petturien ja narrien päivänä!

KATRI. Kiitä onneasi, ettet enemmältä joutunut narrina juoksemaan.

PEKKA. Välittäisitkö sinä siitä, Katri?

KATRI. Välitänhän minä — —

PEKKA. Ihanko totta? Kuule, nyt on minulla se toinen asia toteutunut,
saako jo ajatella ensimmäistä?

KATRI. Mitä ensimmäistä?

PEKKA. No asuintoveria sinne Palolahden torppaan.

KATRI (leikillä). Ketä sinä olet jo ajatellut asuintoveriksi?

PEKKA. Ketäs muita kuin sinua, Katri.

KATRI. Tokkohan sinä minusta huolisit?

PEKKA. Johan minä sanoin, että sinun kanssasi lähden vaikka autioon
korpeen kiviä ja kantoja vääntämään.

KATRI (liikutettuna). Pekka hyvä, minä kadun entistä pahaa käytöstäni
sinua kohtaan.

PEKKA. Siis se on päätetty. Ja kohta leimuaa onnen valkea omalla
liedellä, jonka ympärillä uurastamme kotoisessa työssä siihen asti kuin
iltarusko valkaisee elämämme ehtoota. Tosin on siellä viljelemätöntä
pelto, ja sitkeässä lienee leipä juuren alla, mutta siitä emme
hämmästy, kun on neljä tervettä kättä työn tekoon. Eikö niin Katri?

KATRI. Aivan niin, Pekka.

Esirippu alas.




KOLMAS NÄYTÖS.


Kiviahon tuvassa. Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä.

KIVIAHO (tulee sisälle). Voi näitä päiviä ja matkan vaivoja!

LEENA. Johan isäntä vihdoinkin saapuu. Minä olen hyvin kauan odottanut.
Vähän väliä olen katsonut ikkunasta pihalle ja ajatellut, että on sillä
Kiviaholla paljon tuskaa ja huolta. Vähän on niitä, jotka säälivät ja
auttavat.

KIVIAHO. Kukapas enää säälisi, kun ei oma lapsikaan. Vanhaksi ja
huonoksi olen joutunut.

LEENA (kantaa ruokaa pöydälle). Minä olen keittänyt puurot ja perunat
sekä varistanut kahvipannuakin, jotta isännällä olisi jotakin lämmintä
suuhun pantavaksi kylän kylmiltä tultua. Liekö tuolla tarjottu edes
kahvikuppia.

KIVIAHO (käy ruoalle). Olipa hyvä, että meille sattui Leena, joka
ruokaa laittaa.

LEENA. Minä tässä äsken sanoinkin Lampolan Kaisalle, joka hierojaksi
pyysi, että saavat nyt sarvipussit levätä vähän aikaa, sillä en
minä henno jättää Kiviahoa oman onnensa nojaan. Tarvitaanhan tässä
vaimoihmistä, joka lehmät lypsää ja isännälle ruokaa laittaa.

KIVIAHO. Tarvitaanhan tässä. — Ei kuulu Liisaa tulevaksi. Luulin, että
äkkipikaisuudessaan uhkauksen teki, jota myöhemmin katuisi ja anteeksi
pyytäen kotiinsa saapuisi niinkuin kadotettu ja jälleen löydetty
karitsa. Mutta ei näy tulevaksi, ei.

LEENA. Ei taivu ylpeä ja pahanelkinen sisu.

KIVIAHO. Luulin, että olisin Saarimäkeä sekä Liisaa väärin tuominnut ja
syyttömästi epäillyt. Taisi olla turhaa sekin luulo.

LEENA. Jo minä olen monta kertaa sanonut, että kuritusta sietäisivät
molemmat. Aika saunan ansaitseisivatkin elkeittensä tähden. (Nyyhkien.)
Säälin niin paljon teitä vastoinkäymistenne vuoksi. Usein itkien
ajattelen ja toivon, että jos minä jollakin tavalla voisin lieventää
Kiviahon isännän murheita, te kun olette aina niin rakastavainen ja
rehellinen ihminen.

KIVIAHO. Minkäs sitten toinen voi. Jokaisen oma ristinsä kantaman pitää.

LEENA. Mutta onhan se edes hyvä, jos on toveri ja ystävä, joka kokee
auttaa. Sitä vartenhan minäkin jäin tänne teidän asunnolle.

KIVIAHO. Niinhän minä olen sanonut jo ennenkin Leenalle, että olehan
sinä edes täällä emännän töitä toimittamassa.

LEENA. Mutta maailma on niin paha ja ilkeä. Ihmiset koettavat kaikki
asiat kääntää oman väärän mielensä mukaan. Voi, Kiviaho hyvä, kuinka ne
alkavat jo puhua meistäkin, viattomista ihmisistä! (Liikutettuna.) Minä
olen aina rehellisesti vaeltanut, enkä kenenkään kunniata polkenut, sen
Kiviahokin hyvin tietää.

KIVIAHO. Mitä juttuja nyt on liikkeellä?

LEENA. Aivan olen pakahtumaisillani, kun niitä ajattelen. Sanotaan,
että me luvattomasti yhdessä eläisimme. (Itkien.) Ja me olemme molemmat
siviästi ikävuotemme täyttäneet. Emme koskaan ole hempeitä ajatuksia
sydämeemme laskeneet, vaan aina koettaneet pitää Jumalan silmäimme
edessä.

KIVIAHO. Kaikkia kuuleman pitää! Kuinka sellaiset solvaukset meidän
rehellisestä majasta syntyä voivat?

LEENA. Minä melkein arvaan, mistä ne ovat alkaneet, mutta en tahtoisi
puhua pahaa Saarimäestä, joka vävyksenne pyrkii.

KIVIAHO. Olisiko Saarimäki sellaisia juttuja liikkeelle laskenut?
(Itseks.) Jopa arvaan, mitä Nieminenkin tarkoitti leikkipuheillansa.

LEENA. Saarimäki sitä varmaankin on puhunut Niemisessä, koska Niemisen
emäntä on kertonut nostajan emännälle, nostajan emäntä kirkonisännän
emännälle, kirkonisännän emäntä rovastinnalle ja rovastinna itse
rovastille. Rovasti oli kuulemma sanonut, että hän pakottaa meidät
kuulutuksille ja vihille tai muuten manuuttaa kirkkoraadin eteen
tutkittavaksi ja nuhdeltavaksi. Voi, minkä häpeän tekevät meille.
(Itkee.)

KIVIAHO. Ettäkö rovastikin uskoisi sellaista! Tämäpä vasta ikävä juttu!
(Itseks.) Melkein luulen, että tämä on Saarimäen aikaan saama, sillä
vihoin erkani hän meistä.

LEENA. Olisi siitä häpeätä ja mieliharmia elämänijäksi, jos rovasti
vielä kirkkoraadin eteen vie. Ainoastaan yhdellä tavalla voimme
molemmat vielä kunniamme ja hyvän nimemme pelastaa.

KIVIAHO. Millä keinoin?

LEENA. Voi, uskaltanenko minä semmoista isännälle ehdottaa. Ai sentään,
eihän minun pitäisi sillä tavalla ruveta isännälle puhumaan. Isäntä
varmaan ajattelee — —

KIVIAHO. Tarkoitatko ehkä, että meidän pitäisi mielisuosiolla mennä
kuulutusta ottamaan?

LEENA. Voi, enhän minä, vaan johtui mieleeni, kun nostajan emäntäkin
oli sillä tavalla sanonut.

KIVIAHO (itseks.). Mitä tekisi? Liisakin on poissa. Eikä Leena sentään
taida sen huonompi ihminen olla kuin joku toinenkaan. (Ääneen.)
Kyllähän meillä tosin talouden pitäjätä tarvittaisiin — —

LEENA. Jottako isäntäkin meinaa niin? Sen minä olen aina sanonut, että
Kiviaho on viisas ihminen. Se hoksaa aina, miten on tehtävä.

HAKALA (tulee). Läksinpä katsomaan, joko tämä torppa pian on tyhjä
uuden omistajan asuttavaksi.

KIVIAHO. Uuden omistajan!

LEENA. Ei Kiviaho vielä ole torppaansa myynyt.

HAKALA. Mutta Nieminen on myynyt minulle omistusoikeuden tähän torppaan.

KIVIAHO. Sinulleko?

HAKALA. Onko se mikä ihme?

KIVIAHO. Mutta sinähän itse sanoit, että Saarimäki aikoisi tätä
haltuunsa saada.

HAKALA. Kenties olisi halunnutkin, mutta ei ollut rahoja. Minä annoin
ukolle puhtaat setelit kouraan.

LEENA. Mutta Kiviaholla on selvillä puumerkeillä varustetut
torpankirjat.

HAKALA. Mitähän noilla yli-ikäisillä papereilla on virkaa?

KIVIAHO. Mutta minä olen tämän torpan tehnyt ja pellot raivannut. Ja
mitä minä olen tehnyt, se on minun, olkootpa paperit vanhat tai nuoret.

LEENA. Niin on Kiviaho tehnyt ja korkea oikeus on siis hänen puolellaan.

HAKALA. Oikeus kysyy vain torpankirjoja ja todistajia. Kiviahon
torpankirjat ovat jo vanhuutensa tähden lain voiman menettäneet.
Mutta tuossa on uudet ja lujat paperit, joilla minä käyn tämän paikan
isännäksi.

KIVIAHO. Mutta sinä et tule tämän paikan isännäksi niin kauan kuin minä
elän. Minä en tiedä mitä oikeus kysyy, mitä ei, mutta sen tiedän, että
tämä torppa on minun.

HAKALA. Ihan muutaman viikon perästä saat jo muuttaa täältä pois tai
muuten nimismies tulee häätämään.

LEENA. Tuleeko nimismies häätämään? (Itseks.) Voi ukkoparkaa! Eikö
kohta tulle Kiviaholle kulkijan sauva käteen.

KIVIAHO. Elä sinä suututa minua, mies. Sillä johan sanoin sinulle,
etten lähde pois tästä torpasta.

HAKALA. Mutta se on täytyminen, sillä kruunu antaa oikeuden
itsekullekin.

LEENA. En minä luullut, että —

HAKALA (keskeyttäen). Että Kiviaho joutuu torpattomaksi. Nyt näet, että
se on totta. Ala siis sinä jo pötkiä tiehesi.

LEENA. Kyllä minä lähdenkin tästä variksenpesästä. Mikä turva minulle
on tuosta torpattomasta ukkorahjuksesta. (Menee nyyttineen.)

KIVIAHO. Joko Leenakin jättää.

HAKALA (itseks.). Eikö olisi Kiviahon ylpeän Liisan tässä emännöidä
kelvannut, jos olisi minuun suostunut. Mutta ei isosti rukoilla. Toinen
pulska ja sorea tänne kerran tuleman pitää.

KIVIAHO. Ja minä toivon että sinäkin jätät nyt minut rauhaan.

HAKALA. Ja sinulta on käskijä valta jo mennyt, sillä kuulithan, että
minä nyt olen isäntä.

KIVIAHO. Mitä! Ulos minun tuvastani, vehkeilijä, ulos! (Aikoo ajaa
ovesta.)

NIMISMIES (tulee kahden kylänmiehen kanssa). Täällähän se on, jota
haetaankin. Me olemme lähteneet sinua, Hakala kiinni panemaan, sillä
on saatu jo todisteita siihen, että sinä olet varastanut Pönttösen
kauppamieheltä 800 markkaa rahaa.

KIVIAHO. Nyt minäkin uskon, että kruunu tekee oikeutta itsekullekin.

HAKALA. Mutta tämä on kaikki valhetta ja petosta, sillä minulla ei ole
rahoja yhtään penniä.

NIMISMIES. Sen minäkin uskon, sillä olethan rahoilla torpan ostanut.

HAKALA. Mutta minä en ollut enää Pönttäsessä, kun varkaus sanotaan
tapahtuneen. Luomansillan Jaakko todistaa, että olin heillä koko yön.

NIMISMIES. Meillä on vielä varmempia todistajia siihen, että olit
sanottuna yönä hiiviskellyt Pönttäsen pihalla.

1:NEN KYLÄLÄINEN. Nyt on parasta, ettäs koreasti tunnustat, mies.

2:NEN KYLÄLÄINEN. Niin kyllä, sillä näethän, että pimeydenkin töitä
päivä valkaisee.

NIEMINEN (tulee). No johan tämä petturi näyttää olevan pihdissä. Oikein
minä arvasin, että Hakala on tänne ehättänyt. Tulin vaatimaan takaisin
antamiani torpankirjoja. Anna tänne paperit!

NIMISMIES. Minä käsken, että Hakala antaa heti kirjat isännälle.

HAKALA (antaa vastahakoisesti). Mutta tästä nousee ankara juttu, sillä
minulla on todistajat, että olen torpan hinnan maksanut.

NIEMINEN. Olet maksanut varastetuilla rahoilla, jotka annoin kruunun
huostaan.

NIMISMIES. Ja siellä ne ovat varmassa tallessa siksi kun oikeus
langettaa tuomionsa. (Hakalalle.) Sinä seuraat nyt meitä sinne mihin
saattelimme äsken erästä toistakin.

NIEMINEN. Ketä toista? Vai joko se Austraalian asiamies löydettiin.

NIMISMIES. Talteen tuli mies, eikä ainakaan muutamaan kuukauteen pääse
ihmisiä pettämään.

(Nimismies, Hakala ja kylän miehet menevät.)

NIEMINEN. Sinulta Kiviaho minä pyydän anteeksi menettelyäni. Sillä
havaitsin, että väärin tein, kun tahdoin ajaa sinut pois tästä
torpasta, jonka paljolla vaivalla olet viljelyskuntoon saattanut.
Tekoni sovittamiseksi lupaan, että saat viljelysoikeuden tähän torppaan
25 vuodeksi eteenkinpäin entisillä ehdoilla.

KIVIAHO. Nyt minä teidät taas entiseksi tunnen. Kiitoksia paljon,
isäntä! — Ja nyt ei minulla olisi huolta eikä harmia, jos vain Liisa
tulisi takaisin.

NIEMINEN. Teidän Liisahan on Saarimäen kanssa aikonut lähteä
Austraaliaan.

KIVIAHO. Mitä! Onko hän mennyt? Joko minä olen hänet ijäksi kadottanut?

NIEMINEN. Ole huoletta, ei siitä matkasta tule mitään. Eräs maankulkija
on saanut houkutelluksi ja narratuksi niihin aikeisiin. Nyt hän on jo
petoksen perillä ja pettäjä on myös saanut palkkansa. — Mutta minkä
vuoksi olit Liisalle ja Saarimäelle niin tyly, että saatoit heidät
sellaista askelta ottamaan.

KIVIAHO. Minä kun luulin, että Saarimäki aikoo kavaluudella houkutella
torppaani.

NIEMINEN. Siinä olet erehtynyt. Saarimäki ei ole siitä hiiskunut
sanaakaan, vaan pyysi ainoastaan palstaa takamailta uudisviljelystä
alkaaksensa.

KIVIAHO. Hakala minut sellaista sai uskomaan.

NIEMINEN. Kaspa vaan. Monet koukut on ollutkin miehellä.

KIVIAHO. Eikö Saarimäki ole mitään loukkaavaa sanonut minusta?

NIEMINEN. Ei sinnepäinkään. Elä arvele joutavia.

KIVIAHO. Leenahan sellaista kertoi.

NIEMINEN. Leena on kertonut omasta päästänsä, elä usko turhia.

LIISA (tulee Saarimäen kanssa). Isä, onko se totta, että te nyt olette
torpatonna ja koditonna?

KIVIAHO (itseks.). Mitä tämä tietää?

SAARIMÄKI. Arvelin, että saan jostakin maan tilkaretta, johon torpan
laitan, kun ei noista muistakaan hommista ole mihinkään. Niin arvelin,
että jos te suotte Liisan vaimokseni, niin muutamme kolmisin sinne.

KIVIAHO. Kiitoksia paljon ehdotuksestasi. Teet kuin kunnon mies, vaikka
olen sinua syyttömästi loukannut.

SAARIMÄKI. Ei siinä ole kiittämistä.

KIVIAHO. Kuitenkaan en ole vielä joutunut torpattomaksi, vaan saan
edelleenkin elää ja hallita vanhalla konnulla. Minä ehdotan, että ensi
tilassa menet Liisan kanssa kuulutusta ottamaan ja muutatte tänne.
Kyllä tässä työmiehiä tarvitaan.

LIISA ja SAARIMÄKI. Paljon kiitoksia!

NIEMINEN. Se oli oikea ehdotus. Ja kun hyvin menestytte ja vähän rahoja
säästelette, niin saatte ostaa nämät torpan maat oikein perintömaaksi.

SAARIMÄKI. No sitte me olisimme todellakin omalla konnulla.

NIEMINEN. Kaikki näyttää kääntyvän oikealle tolalle jälleen. Ja te
Kiviaho saatte nyt jo pitkän raatamisen perästä levähtää, ja vastedes
vanhuuden rauhassa tuuditella lastenlapsia. Te olette laskenut
perustuksen viljelyksille täällä syrjäisillä loukoilla. Nuorempain on
velvollisuus jatkaa. Eikö niin Kiviaho?

KIVIAHO. Kyllä se oikein on.

NIEMINEN. Ja te nuoret, olkaa onnellisia ja nauttikaa salomaan rauhaa!
Seiskaa tukevina ja terveinä kuin tervaskannot korven vastuksia
vastaan! Ja jos vastedes vielä niin tapahtuisi, että joku väärinkäsitys
tai eripuraisuuden kasvi pyrkisi häiritsemään kotoista onnea, niin
synnyttäköön keskinäinen rakkaus jälleen hiljaisen rauhan.

LIISA. Kiitoksia isäntä! (Kiviaholle.) Ja te isä, antakaa minulle
anteeksi nurjan käytökseni. Olen teitä väärin ymmärtänyt.

KIVIAHO. Minäkin olen sinua Liisa väärin tuominnut. Mutta Jumalan
kiitos, että vielä kaikki erehdykset korjata taidetaan ja minä
olen saanut tyttäreni takaisin..- Käyhän nyt Liisa emännän virkaa
toimittamaan jälleen ja keitä kihlajaiskahvit.

NIEMINEN (leikillä). Eihän sitä Liisan pelkäämää uutta emäntää näy
lähimaillakaan.

LIISA. Taisi kyllästyä jo kuppaamiseen, koska niin nyrpeänä näkyi äsken
pois kiiruhtavan, ettei joutanut hyvää päivää sanomaan vastaan tullessa.

NIEMINEN. Omat elkeensä hänellekin taakkaa ja ristiä lisää.

KIVIAHO. Jaa-a, kyllä minä olen sen niin tuuminut, että me ihmisparat
olemme narreja jokainen järestään.

SAARIMÄKI. Ainakin narrin veljenpoikia ja sisarentyttäriä.

NIEMINEN. Vaivaisia syntisiä olemme, ja usein lankeemme loukkauskiviin
sekä pahennuksen kallioihin. Mutta meidän pitää kohota jälleen,
rukoillen Jumalalta apua ja voimaa. Kaikki lankeevat, vaan kaikki eivät
nouse. Se on hyvä, että tunnustamme erehdyksemme ja vikamme, mutta sitä
ei jokainen tee.

Esirippu alas.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76431 ***