*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76430 ***

language: Finnish




MÄÄRÄN PÄÄSSÄ

Kolminäytöksinen näytelmä


Kirj.

ARVI A. SEPPÄLÄ



Seuranäytelmiä 206





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.




HENKILÖT:

Tohtori Alfred Sanmarck, kemisti.
Rouva Sanmarck, hänen äitinsä.
Hilda, hänen vaimonsa.
Aarne Kartio, taidemaalari.
Jenny Kautto.
Tohtori Tela, fysiikantutkija.
Miili, tohtorin palvelija.
Naisia.
Herroja.

Tapahtuu Helsingissä nykyaikaan.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Tohtori Sanmarckin työhuone. — Sivuun työnnettävillä rautaisilla
ovilla varustetun oviaukon kautta näkyy perällä laboratoorio, hieman
synkännäköinen huone vaaleanharmaaksi maalattuine seinineen ja
holvattuine kattoineen. Laboratoorion perällä on akkuna, sen edessä
tilava pöytä, jolla on retortteja, vaakoja, koeputkia y.m. tieteellisiä
esineitä. Keskellä lattiaa on toinen samanlainen pöytä samaa alaa
käsittelevine laitteineen; ja vasemmassa peränurkassa tulisija
sulattimineen ja muine tieteellisine koneineen. Seinähyllyillä on
runsaasti pulloja, purkkeja, laatikoita ja kaikenlaisia aineksia.
Laboratoorio tekee hiukan siistimättömän vaikutuksen.)

(Etuhuone on tilava ja hauskempi. Oikealla ovi ja vasemmalla akkuna,
jonka edessä on suuri kirjoituspöytä, kukkurallaan kirjoja ja
papereita. Samalla puolen peräseinällä on valtava kirjahylly sekä
oikealla taka-alalla leposohva pöytineen ja tuoleineen. Oikealla
etualalla on uuni, vasemmalla seinäpeili ja lähellä kirjoituspöytää
kiikkutuoli. On ilta. Laboratoorio on voimakkaasti valaistu,
jotavastoin etuhuoneen valaistus on hiukan hillitympi.)

(Tohtori ja Tela työskentelevät laboratooriossa ja Jenny järjestelee
papereita kirjoituspöydän ääressä etuhuoneessa. — Sanmarck on noin
36-vuotias hieman kuivannäköinen mies. Tarmokkailla kasvoilla näkyy
ankara älyllisyys. Silmät teräsharmaat ja terävät; niiden katse hiukan
alta kulmien. Suu tiukasti yhteen puristunut; leuka hieman esiinpistävä
ja sileä. Tukka tumman ja teräsharmaan väliltä ja sileäksi kammattu.
Puhuu korottomalla ja levollisella äänellä, jossa on hiukan ohut
sointu. Hänen käytöksensä pääsävynä on järkähtämätön levollisuus.)

_Tela_ (keski-ikäinen, älykkäännäköinen ja käytökseltään huolellinen
mies; tutkii suurella pöytään kiinnitetyllä mikroskoopilla erästä
koeputkea; heittää hetken kuluttua työnsä, tulee etuhuoneeseen ja
sytyttää tupakan). Te olette väsymätön, neiti!

_Jenny_ (noin 25-vuotias, pitkä ja solakka; näyttää hieman elähtäneeltä
ikäisekseen; kasvot eivät ole juuri kauniit, mutta henkevät ja
miellyttävät, kulmat kaarevat, silmät kauniit ja eloisat; huulilla
eräänlainen katkerankuivettunut hymy). Täytyy...! Näistä papereista ei
ole tavallisen ihmisen juuri helppo päästä selville.

_Tela_ (istuen nojatuoliin). Ne ovat aikajärjestyksessä, vanhimmat
muistaakseni vuodelta 1904.

_Jenny_ (matalasti). Herra varjelkoon, niin vanhoja! Ja mitä nämä
kaikki sisältävätkään?

_Tela_. Tulokset fysikaalisen kemian uusimmista saavutuksista. Nuo
paperit ovat kallisarvoisemmat kuin ehkä aavistattekaan, neiti.

_Jenny_. Oo, niinkö?

_Tela_. Jonain kauniina tai rumana päivänä niillä vielä hämmästytetään
maailmaa.

_Jenny_. Ja milloinka, Herran nimessä, minä saan nämä kaikki valmiiksi!?

_Tela_. Aivan niin... Täytyy todellakin ihmetellä sen miehen
ehtymätöntä työtarmoa.

_Jenny_. Hän on kerrassaan rautainen mies!

_Tela_. Ja hänelle jos kenelle on tieteensä muuttunut intohimoksi...

_Jenny_ (arasti, katsoen laboratoorioon). Hyss! Tohtori tulee! (Poistuu
nopeasti papereineen.)

_Sanmarck_ (keskeyttää työnsä ja tulee etuhuoneeseen). No, kuinkas käy?

_Tela_. Ei vieläkään. Ehkä jätämme sen huomiseksi.

_Sanmarck_ (katsoen kelloaan). Niin, kellohan on jo kohta seitsemän.

_Tela_. Aiotko sinä vielä jatkaa?

_Sanmarck_. Kyllä hiukan. Tiedeakatemian kokous alkaa vasta tunnin
päästä.

_Tela_. Ei ole hyvä, että sinä noin ylenmäärin vaivaat itseäsi.

_Sanmarck_ (sytyttäen sikaarin ja heittäytyen sohvalle lepäämään).
Täytyy!... Näin lähellä päämäärää en voi ajatella lepoa ennen kuin
vasta äärimmäisen väsymyksen jälestä.

_Tela_. Sinä teet lopun itsestäsi. Sinun pitäisi kunnollisesti levätä.

_Sanmarck_. Mitä se hyödyttää? Ajatukset pyrkivät työskentelemään
levätessäkin.

_Tela_. Se johtuu liiallisesta hermojännityksestä.

_Sanmarck_. Kymmenen vuotta.. kymmenen vuotta hellittämätöntä työtä;
toiveita ja pettymyksiä! Ja sitten viimein aivan määrän päässä...
ajatteles, se voi jännittää!

_Tela_. Niin, niin, niinä ymmärrän sen hyvin.

_Sanmarck_ (miettivästi). Kun ajattelen taaksepäin sitä aikaa, niin
en usko, että lähtisin elämään sitä uudelleen... Ihminen on sentään
pohjaltaan suuri optimisti... (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta viime
aikoina olen monesti pelännyt kadottavani levollisuuteni ja tekeväni
jonkun varomattomuuden.

_Tela_. Niin, niin, sellaiset ajatukset pyrkivät aina menestyksen
hetkellä mieleen.

_Sanmarck_. Mutta jos jotain tapahtuisi — jollen syystä tai toisesta
voisikaan lopettaa työtäni — niin sinä voit pelastaa minun keksintöni
ihmiskunnalle.

_Tela_. Sen teen, siitä saat olla vakuutettu... jos niin onnettomasti
kävisi!

_Sanmarck_. Niin, eihän voi nähdä tulevaisuuteen... ja nämä tulokset
ovat erinomaisen tärkeät vastaisille kemian- ja fysiikantutkimuksille.

_Tela_ (nousten). Kerrassaan hämmästyttävät, mullistavat! Alkuaineiden
hajoittaminen ei ole enää hypoteesi, vaan lopullinen totuus! (Riisuu
työmekkonsa ja menee laboratorioon pesemään käsiään.)

_Sanmarck_ (vaatimattomasti). Alku on jo tehty; toiset voivat
jatkaa. Olisi itserakasta ajatella, että tiede olisi meidän
päivinämme viimeisen sanansa sanonut. Me' olemme vain heikkoja aseita
ikuisen kehityksen käsissä. Voimme olla onnellisia, jos pieneltä
osaltamme saamme kaivetuksi esiin jonkun murusen totuutta luonnon
mittaamattomista syvyyksistä.

_Tela_ (tulee ovelle kuivaten käsiään). Aivan niin, Alfred, eikä sinun
osasi siinä tule olemaan suinkaan pienimpiä! (Kuuluu koputusta ovelta.)

_Sanmarck_ (huutaen). Kuka siellä?... Äiti varmaankin. (Rouva Sanmarck
tulee kantaen kahvitarjotinta. — Hän on noin 60-vuotias, lihavahko ja
säilyneen näköinen. Pyöreät, verrattain nuorekkaat kasvot; vaaleahkossa
tukassa ainoastaan ohimoilla harmaata. Käytökseltään vaatimaton ja
hyväntahtoinen; oikea perheenemännän perikuva.)

_Rouva Sanmarck_. Minä se vain olen, Alfred.

_Tela_ (tullen sisään). Iltaa, rouva Sanmarck! Ja vallan kahvia mukana!

_Rouva Sanmarck_. Iltaa, tohtori! — Eikö se maistu hyvältä?

_Tela_. Kerrassaan oivalliselta, rouva!

_Sanmarck_ (naurahtaen). No, johan sinä taas lähdit kiikuttamaan sitä
tänne!

_Rouva Sanmarck_. Tietysti, kun et taaskaan tullut ruokasaliin.

_Sanmarck_. Tiedäthän, etten minä sellaisia muista.

_Rouva Sanmarck_ (laskien tarjottimen pöydälle). Ettekä tekään muistuta
häntä, tohtori!

_Tela_. Aivan varmaan, rouva! Mutta hän on auttamaton.

_Sanmarck_ (hyväntuulisesti). Äidit tahtovat pitää lapsiaan lapsina
hautaan saakka. (Menee laboratoorioon pesemään käsiään.)

_Rouva Sanmarck_. Niin, kunpa vain osaisit totella. Mutta tällaista se
aina on ollut. — (Kaataa kahvia.) Ettekö halua hiukan kahvia, tohtori?

_Tela_. Kiitoksia, rouva! Ehkä hiukan. (Ottaa kahvia.)

_Rouva Sanmarck_. Hän on lakkaamatta työssä, päivät ja yöt.

_Tela_. Hänen tehtävänsä on vaatinut aikaa ja ponnistuksia. Mutta nyt
on se jo ohi, ja hänen keksintönsä mullistaa maailman; johtaa tieteet
uusille urille!

_Rouva Sanmarck_. Siitä tulee siis kumminkin jotain!

_Tela_. Aivan varmaan! — Se muuttaa kokonaan tähänastiset käsitykset
alkuaineiden luonteesta ja kumoaa teorian niiden muuttumattomuudesta!

_Sanmarck_ (laboratooriosta). Nyt puhut äidille hebreaa!

_Rouva Sanmarck_ (hyvillään). Niin, paljoa minä en siitä ymmärrä...
Mutta hyvä Jumala, kylläpä siinä on saanutkin ponnistaa! Tiedättekö,
hän on toisinaan työskennellyt kello kolmeen ja neljäänkin asti yöllä
täällä laboratooriossa.

_Tela_. Ai, ai, sitä miestä. Milloin hän sitten on nukkunut?

_Rouva Sanmarck_. Aamusilla muutaman tunnin. Ja on siinä toisinaan
huvennut koko yökin. (Sanmarck tulee.)

_Tela_. Niinkö?! Kuule, sinut pitäisi sulkea johonkin laitokseen,
Alfred!

_Sanmarck_. Äiti liioittelee! Toisinaan, kun on tärkeitä kokeita, minä
lepään tuolla sohvalla... (Istuutuu ja ottaa kahvia.)

_Rouva Sanmarck_. Niin, niin, mutta ei sellaista kenenkään terveys ajan
pitkään voi kestää.

_Tela_. Samaa sanon minäkin, mutta hän ei vain ota sitä uskoakseen.

_Rouva Sanmarck_. Minusta sinä näytät nytkin niin rasittuneelta.

_Sanmarck_. Mistä se johtuisi? Minähän nukuin aamulla kauan.

_Rouva Sanmarck_. Vaikka, mutta sellainen öillä työskenteleminen ja
päivillä nukkuminen on epäterveellistä. Se on säännötöntä!

_Sanmarck_. Äh, mitä hulluja! Minulle se on aivan säännöllistä!

_Tela_ (nousten). Kiitoksia, rouva!

_Rouva Sanmarck_. Ettekö halua vielä, tohtori?

_Tela_. En, kiitoksia! Täytyy jo mennä!... Lähde sinäkin, Alfred.
Huomenna on uusi päivä!

_Sanmarck_. Minun täytyy tarkastaa muistiinpanoni!

_Tela_. Hyvää yötä, rouva! Näkemiin, Alfred!

_Rouva Sanmarck_. Hyvää yötä!

_Sanmarck_. Näkemiin! (Tela poistuu.)

_Rouva Sanmarck_. Odotin sinua edes kahville, kun olin aivan yksin
kotona.

_Sanmarck_. Missä on sitten Hilda?

_Rouva Sanmarck_ (hymähtäen). Missä lienee... Lähti taas herra Kartion
kanssa.

_Sanmarck_. Niinkö?... Hm!... No, täytyyhän hänenkin kuluttaa aikaansa.
Sehän nyt on muutamain ihmisten ainoa elämäntehtävä.

_Rouva Sanmarck_. Mutta millä tavalla? Minä en pidä oikein tuosta
Jennyn ja Kartion seurasta.

_Sanmarck_. Miksi niin?

_Rouva Sanmarck_. En tiedä, mitä he ovat ihmisiä. Paljon heistä vain on
puhuttu.

_Sanmarck_. Äsh, mitä niistä puheista! Sitä puhutaan niin paljon tyhjää.

_Rouva Sanmarck_. Se ei ole niin tyhjää! Näkeehän sen... Kuuluivat
matkustelleenkin yhdessä kuin oikea pari. Ja sinä vielä otit tuon
Jennyn taloosi.

_Sanmarck_. Mutta tarvitsihan tyttöraukka työtä ja minä luotettavan
puhtaaksikirjoittajan.

_Rouva Sanmarck_. Minä en ymmärrä mitä nuo tuollaiset suhteet oikein
ovat. Mutta vanhan ihmisen silmiin ne näyttävät rumilta.

_Sanmarck_. No, ei pidä olla aina niin turhantarkka. Jenny on
pohjaltaan kelpo ihminen.

_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Niin, eihän se oikeastaan niin kumma ole,
jollei Hilda viihdykään kotona. Hän on saanut liian paljon olla yksin.

_Sanmarck_. Niin kai... mutta sitä nyt ei kumminkaan ole voinut auttaa.

_Rouva Sanmarck_. Sinä olet käsittämätön luonne, Alfred! Luuletko sen
olevan niin hauskaa Hildallekaan?

_Sanmarck_. En. Sen on hän liiankin usein sanonut. (Leikillisesti.)
Mutta en tiennyt teidän olevan niin yksimielisiä.

_Rouva Sanmarck_ (kärsimättömästi). Ooh, älä laske leikkiä, Alfred!

_Sanmarck_. Yhdessä asiassa te naiset olette kaikkina aikoina pysyneet
samanlaisina. Korkeinta miehen elämässä pitää olla naisen, ja kaikki
muu vasta sen jälkeen.

_Rouva Sanmarck_. Tässä ei ole siitä kysymys.

_Sanmarck_. Kysymys on siitä, onko miehen oltava ympäristönsä orja
vai saako hän vapaasti seurata taipumuksiaan. — Oikeastaan on se vain
kunnianhimoa Hildassa.

_Rouva Sanmarck_. Kunnianhimoa —?

_Sanmarck_. Niin, hän tahtoisi kaikin mokomin saada minut julkiseen
elämään. Hän tietää, että minun alallani tullaan useimmiten
kunnioitetuksi vasta luurankona.

_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Sinä et tunne naisen sydäntä!

_Sanmarck_. En, varjelkoon! Minä tunnen tarkalleen noin
seitsemänkymmentaviisi alkuainetta ja lukemattomia yhdistyksiä. Mutta
sellaista yhdistystä kuin naisen sydän ei tunne kukaan. — Ei puhuta
enää siitä, äiti.

_Rouva Sanmarck_. No, ei, ei, koska niin tahdot. Sinun kanssasi ei
kumminkaan pitkälle pääse. Mutta usko minua, sellainen ei ole tervettä
elämää, Alfred!

_Sanmarck_ (taputtaen häntä olkapäälle). Mutta nythän minun tehtäväni
on päättynyt ja sitten minusta tulee oikein kuuliaisen pojan ja
aviomiehen esikuva! Ja kuuluisa mies, kuten Tela vakuutti.

_Rouva Sanmarck_ (toivoen). Onko se oikein varmaa, Alfred?

_Sanmarck_. On, äiti, tällä kertaa se on varmaa.

_Rouva Sanmarck_ (iloisesti). Sitten minä uskon sen, koska sinä sen
sanot. (Jenny tulee ja menee pöydän luo.)

_Sanmarck_. Kas niin, nyt minä menen vielä hiukan työhön... ja suljen
oveni! (Menee laboratoorioon ja vetää ovet kiinni.)

_Rouva Sanmarck_ (innostuneena). Hän on siis viimeinkin onnistunut!...
Ja Alfred Sanmarckista tulee kuuluisa mies! Että hänellä todellakin oli
kykyä ja tarmoa viedä se päätökseen, ajatelkaas sitä, neiti!

_Jenny_ (matalasti). Se on ihailtavaa, rouva... mutta onko se viisasta?

_Rouva Sanmarck_. Kuinka niin?

_Jenny_. Hukata noin elämänsä yksinomaa työhön ja päästää perheasiansa
rappiolle. — Ettekö ole mitään huomannut?

_Rouva Sanmarck_ (terävästi; istuutuen). Mitä te sillä tarkoitatte,
neiti?

_Jenny_. Hilda olisi tarvinnut toisenlaisen miehen. Hän on kovin
elämänhaluinen, rakastaa julkista elämää ja vaihtelua. Pelkään, ettei
hän ole koskaan oikein ymmärtänyt miehensä luonteen syvyyttä.

_Rouva Sanmarck_. Tarkoitatte siis, että jotain olisi kierosti!

_Jenny_. Pahaa pelkään! — Olen juuri halunnut tästä puhua rouvalle,
mutta en ole saanut tilaisuutta.

_Rouva Sanmarck_ (jännitettynä). Te luulette siis, että Kartio...?

_Jenny_. Olisiko se niin ihme? Jokainen luojan päivä yhdessä; ainaista
seurustelua ja vieraskäyntiä! Toinen sillä aikaa hautautuneena työhönsä
kuin erakko... Hyvä Jumala, ihmisethän ovat vain ihmisiä.

_Rouva Sanmarck_ (kauhistuen). Olen aina pelännyt tätä, mutta uskoin,
että se on vain vanhaa ystävyyttä. Onhan Kartio Hildan koulutoveri...

_Jenny_. Ja nuoruuden ensimäinen ihailija! Aina hullumpaa vain!
Sellainen helpottaa lähentymistä.

_Rouva Sanmarck_ (kuohuissaan; nousten). Herra varjelkoon, eikö sitten
enää millään ole rajaa!... Te olette varma siitä, että heidän välillään
on jotain?

_Jenny_. Minä en ole varma mistään! Mutta puhutaanhan siitä jo... Ja
onhan se niin tavallista.

_Rouva Sanmarck_ (kiivaasti). Niin tavallista kaikenlaisille, mutta ei
säädyllisille ihmisille!

_Jenny_. Mitään ehdottomasti säädyllisiä ei ole. Kaikki ovat kerran
säädyllisiä, kunnes eivät ole sitä enää.

_Rouva Sanmarck_. Ja tuollaista tekin kärsitte! Pitäisihän teilläkin
olla Kartioon jotain vaikutusvaltaa.

_Jenny_ (raskaasti). Pelkään, että olen sen menettänyt.

_Rouva Sanmarck_. Niin, niin, sellaista siitä tulee, kun alkaa elämänsä
sillä tavalla!

_Jenny_ (kipeästi satutettuna). Minä ymmärrän mitä te tarkoitatte,
rouva! Mutta nythän onkin kysymys henkilöistä, jotka ovat alkaneet
paremmalla tavalla.

_Rouva Sanmarck_ (katsellen hetken vaieten Jennyä). Minä olen aina
ihmetellyt erästä asiaa.

_Jenny_. Ja mitä sitten?... Sanokaa pois vain!

_Rouva Sanmarck_. Teidän suhdettanne Kartioon... Te kun olette niin
ymmärtäväinen.

_Jenny_ (katkerasti hymyillen). Minä en ole ollut sitä aina.
(Pistävästi.) Olin siihen aikaan säädyllinen, ja kun lakkasin olemasta
sitä, tulin ymmärtäväiseksi.

_Rouva Sanmarck_. Mutta kuinka te sentään saatoitte?

_Jenny_. Minulla tuskin oli muuta valittavaa.

_Rouva Sanmarck_. Niin sanovat kaikki.

_Jenny_. Ja mistä tiedätte, ettei heillä ole syytä siihen? Te olette
elänyt vain onnen päivänpuolella; mitä tiedätte te siitä elämästä, jota
eletään varjossa... Te tunnette oikeastaan niin vähän elämää!

_Rouva Sanmarck_. Se on paljon sanottu!

_Jenny_. Olinhan varaton, yksinäinen tyttö, ja minun täytyi keskeyttää
koulunkäyntini. Kasvatukseni oli kyllä opettanut minut vaatimaan
elämältä, mutta ei mitään hankkimaan. Suoraan sanoen, minulla ei ollut
juuri muuta mahdollisuutta kuin kenties elävänä hautautua johonkin
nurkkaan.

_Rouva Sanmarck_. No, se nyt ei olisi ollut kaikkein pahinta!

_Jenny_. Ei, mutta pahinta on se, että niinkin yksinkertaiseen
asiaan kuin elämiseen tarvitsee nykyään olla piispa enona ja kaiken
maailman suositukset. Kun pyrin johonkin, sain vain kohteliaisuuksia
ja hymyilyjä, mutta en tointa. Ensimmältä itkin, sitten raivosin ja
lopulta hymyilin takaisin, koska se oli sentään helpompaa.

_Rouva Sanmarck_ (matalasti). Niin, en tahdo tuomita teitä. — Mutta
tämä asia on korjattava. Herranen aika, minkälainen isku se olisi
Alfredille, jos hän nyt juuri joutuisi sellaiseen! Nyt, kun kaikki on
kääntymässä hyvinpäin, kun hänestä tulee kuuluisa mies! Hyvä Jumala,
mitä me nyt teemme?

_Jenny_. Viisaasti menetellen on asia ehkä vielä autettavissa.

_Rouva Sanmarck_. Niinkö luulette? Voi, sanokaa, mitä meidän on tehtävä!

_Jenny_. On parasta, että koetatte varovasti saada tohtorin
ymmärtämään, kuinka vaarallista sellainen elämä on jo juorujenkin
vuoksi. Minä haen käsiini Kartion ja sanon hänelle lujat sanat.

_Rouva Sanmarck_. Oi, tehkää niin, neiti! Siten torjutte onnettomuuden,
joka teidän mukananne tuli tähän taloon.

_Jenny_. Ei, rouva; kaikella on syynsä, ja tämän asian syyt ovat yhtä
vanhat kuin asianomaiset itsekin! He yksinkertaisesti eivät sovi
toisilleen! (Poistuu kiireesti.)

_Rouva Sanmarck_ (menee ja avaa ovet). Alfred!

_Sanmarck_ (päätään kääntämättä). Niin, äiti... Oletko sinä vielä
siellä?

_Rouva Sanmarck_. Tulehan hiukan tänne, Alfred.

_Sanmarck_ (tullen ovelle). No, mitä se nyt taas on?

_Hilda_ (pistää päänsä ovesta sisälle. — Hän on 30-vuotias, komea
nainen. Kasvot säännölliset ja miellyttävät. Tukka tumma, vahva ja
huolellisesti laitettu; silmät tummat ja ilmehikkäät Kauniinmuotoinen
suu ilmaisee voimakkaita intohimoja ja rehevä vartalo kuvastaa
ylikuohuvaa elinvoimaa. Hän on puettu vaaleaan, maukkaaseen
seurustelupukuun ja harsohuivi olkapäillä). Uskaltaako tänne tulla?

_Sanmarck_ (hiukan ivallisesti). Miksei!... Mutta ei sinun sentähden
olisi pitänyt pukeutua noin vaaleisiin.

_Rouva Sanmarck_ (Sanmarckille). Puhumme siitä sitten myöhemmin.

_Hilda_. Kävin taidenäyttelyssä ja siellä oli niin hirveän
mieltäkiinnittävää! (Menee laboratoorioon.)

_Sanmarck_. Vai niin... Tämä tuskin tarjoaa mielenkiintoa muille kuin
ammattimiehille.

_Hilda_ (katsellen ympärilleen). Ainakin täällä voi tahria itsensä!
Herra varjelkoon, kylläpä täällä on sälyä! Täällä ihan pelkää liikkua!

_Rouva Sanmarck_. Olisit jäänyt tälle puolelle!

_Hilda_ (ottaen erään putken). Ei mutta katsoppas! Mitä tämä on?

_Sanmarck_. Ai, ai, älä koske siihen! Se on vedyllä käsiteltyä,
räjähdyselohopeaa; (Ottaa häneltä pois putken.)

_Hilda_. Räjähdyselohopeaa! Mitä se on?

_Sanmarck_. Uskomattoman herkästi syttyvää ja voimakasta
räjähdysainetta... nitroelohopeaa. Se räjähtää päästessään äkkiä ilman
yhteyteen. Kokeilin sillä kerran huvikseni.

_Hilda_. Niin mieltäkiinnittävää! Annahan, kun katson!

_Sanmarck_. Ole hyvä!... En kumminkaan uskalla luovuttaa sitä
tottumattomiin käsiin. Pudottaisit sen vielä lattialle.

_Rouva Sanmarck_ (kauhistuneena). Älä herran nimessä anna sitä hänelle!

_Hilda_. Ja mitä sitten tapahtuisi?

_Sanmarck_. Räjähdys tietystikin!

_Hilda_. Tuommoinen hiukkanen!

_Sanmarck_. On enemmän kuin tarpeeksi suorimaan ihmisen nopeasti ja
kivuttomasti toiseen maailmaan.

_Hilda_ (pudistaen olkapäitään). Äsh, minkälaisien kauheuksien keskellä
sinä elät!

_Rouva Sanmarck_. Sanos muuta! Nyt minä en uskalla ensi yönä nukkua!

_Sanmarck_ (pistäen putken hyllylle). Ne eivät ole vaarallisia sille,
joka tuntee ne ja jolla on selvät aivot. Mutta asiantuntemattomien on
parasta pitää sormensa kaukana niistä. (Miili tulee papereihin kääritty
taulu kädessä.)

_Miili_. Tohtorinna käski tuoda tämän tänne.

_Hilda_ (vilkkaasti). No, johan se on viimeinkin täällä! Nyt saat
yllätyksen, Alfred!

_Sanmarck_ (tullen etuhuoneeseen). Mikä se sitten on?

_Hilda_. Taulu. — Nostakaa se tuonne sohvalle, niin saamme nähdä.
(Miili nostaa taulun sohvalle ja poistuu.)

_Sanmarck_. Milloinka sinä olet ruvennut harrastamaan taidetta?

_Rouva Sanmarck_. Sehän on hänen viimeisin kiihkonsa!

_Hilda_. Herra varjelkoon! Täytyyhän seurata aikaansa, kun sinäkään et
mistään välitä!

_Sanmarck_. Hm!

_Hilda_. Niin, ajatteles... nyt saat nähdä jotain erinomaista... Kartio
on saanut siitä erittäin kiittäviä arvosteluja. (Päästelee kääreitä.) —
— — Kas niin, mitä pidät siitä?

_Sanmarck_ (tarkastellen taulua). Ja mitä tämä sitten tarkoittaa?
Nykyaikaisia maalauksia on mahdoton ymmärtää, jollei tunne taulun
nimeä, näetkös.

_Hilda_. Etkö näe, että se kuvaa kuokkivaa miestä? Taulun nimi on
"Raataja".

_Sanmarck_. Ja sinä ostit tämän taulun Kartiolta?

_Hilda_. Niin, sinun työhuoneeseesi. Täällä on niin alastonta, että
hirvittää. — Minun todellakin onnistui ehtiä ajoissa. Ajatelkaas, se
olisi saattanut mennä.

_Sanmarck_ (hymyillen). Olipa todellakin onnenpotkaus!

_Rouva Sanmarck_. Ja mitä tuo on sitten olevinaan?

_Hilda_ (hermostuneesti). Olevinaan! Kuinka äiti voi noin puhua
taideteoksesta!

_Rouva Sanmarck_. Taideteoksesta... Jos tuo on taideteos, niin sitten
olen minäkin!

_Sanmarck_. Paljonko maksoit tästä aarteesta?

_Hilda_. Sain sen kahdeksalla sadalla. Mutta oikeastaan sen arvo on
paljoa suurempi.

_Sanmarck_. Niin, niin, ystäväin kauppaa! (Hieman ivallisesti.) Sinä
hankit minulle todellakin yllätyksen, Hilda!

_Rouva Sanmarck_ (lyöden käsiään yhteen). Herra varjelkoon;
kahdeksansataa tuommoisesta! Onpa se kadulta löydettyä rahaa; on
totisesti. Ei, ei; Alfred, sinun täytyy pistää rahakukkaro syvemmälle
taskuusi! Muuten tästä yks kaks joudutaan maantielle!

_Hilda_ (hermostuneesti). Äsh, te olette kaikki samanlaisia! Sanokaa
nyt Herran nimessä, mitä siinä on vikaa!

_Sanmarck_. No, ensiksikin: kukaan kuokkija ei asetu noin jyrkästi
kaltevalla maalla kuokkimaan ylhäältä alaspäin, kuten sinun raatajasi
on suvainnut tehdä.

_Hilda_. Ja miksi niin, herra erehtymätön?

_Sanmarck_. Kokemuksesta hän tietää, että turpeen kiskominen alhaalta
ylöspäin vaatii enemmän voimaa kuin päinvastoin. Sehän on fysiikan
lakien mukaista.

_Hilda_ (suuttuen). Kas vain, etkö löytänytkin vikaa!

_Sanmarck_. Niin, en voi sille mitään, ettei kukaan kuokkija halua
sinun mieliksesi saada verensyöksyä päähänsä.

_Hilda_. Kyllä sinä olet sietämätön!

_Sanmarck_. Niinhän se käy, kun etsitään agraariaiheita bulevardeilta
käsin.

_Hilda_ (kiivaasti). Oosh... sinä... sinä olet ihan mahdoton mies!
(Istuutuu sohvalle taulun viereen.) Sinun tavallasi ei kukaan
sivistynyt mies kohtele vaimoaan!

_Sanmarck_. No, no, no, no, älä nyt taas rupea traagilliseksi!

_Hilda_. Onko nyt mielesi hyvä, kun sait nolata minua?

_Sanmarck_ (rauhoittaen). Mutta leikkiähän se vain oli!

_Hilda_. Kaunista leikkiä! Sinä luulet yksin olevasi niin viisas; olet
niin syntisen itsetietoinen, ettei toinen ihminen!

_Sanmarck_. Ohoh, vasta minä sen ensi kerran kuulin!

_Hilda_. Niin juuri, sellainen sinä olet. Kaikki ihmiset sinua
ihmettelevät, tiedätkö! Sanovat, että sinä olet kerrassaan mahdoton
mies!

_Sanmarck_, No, Herran nimessä, tee kuinka tahdot. Enhän minä tahdo
arvostella.

_Hilda_ (melkein itkien). Et muuta kuin loukkaat jokainen Luojan päivä!
Ostin sen juuri sinun työhuoneesi seinälle ilahuttaakseni sinua!

_Sanmarck_. No, siihenhän se on aivan kuin tehty. Täällä ei sitä
monikaan katsele.

_Hilda_ (nousten). Tänne sitä ei aseteta nyt enää!

_Sanmarck_. Suo anteeksi, jos turmelin sinussa kauniin vaikutuksen!...
Eikä puhuta siitä enää.

_Hilda_. Sinä et turmellut mitään! Onneksi et ole mikään taiteentuntija.

_Sanmarck_. Jumalan kiitos!

_Hilda_. Mutta se vain on totta (kääntyen) ettei sinulla ole
ihmistapoja! Olen monasti saanut hävetä silmät päästäni sinun
tähtesi... (Sanmarck poistuu oikealle sanaakaan sanomatta.)

_Hilda_ (kävellen hillityssä raivossa). Ooh, tätä elämää, tätä elämää!
Niin tuskallista ja ikävää!

_Rouva Sanmarck_. Hm!... Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

_Hilda_. Luuletteko, että hän loukkaantui?

_Rouva Sanmarck_. uskin, eiköpä hän liene siihen jo tottunut.

_Hilda_. Enkä minä juuri suuria välitä jos loukkaantuikin. Tarvitsikos
hänen käyttäytyä sillä lavoin!

_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Niin, sinussa kai ei ole mitään vikaa.

_Hilda_. Sitä en ole sanonut! Mutta täytyyhän teidänkin myöntää, ettei
tämä ole mitään elämää tällainen.

_Rouva Sanmarck_. Ei, sitä se ei ole. Se ei ole oikeata perhe-elämää;
olen sen kauan jo huomannut. Mutta missä on vika?

_Hilda_. Niin, Herra nähköön, sanokaas se.

_Rouva Sanmarck_. Kyllä... Miksi sinä välttämättömästi tahdot muodostaa
miehesi oman kaavasi mukaan? Pitäisihän sinun jo huomata, että siihen
hän on liian jäykkää ainetta.

_Hilda_. Miksi hän sitten on niin erilainen kuin muut miehet?

_Rouva Sanmarck_. Siksi, että hänellä on oma erikoinen
elämäntehtävänsä. Onko sinulla sellaista?

_Hilda_ (hämillään). Ei... enkä välitäkään!

_Rouva Sanmarck_. Siinäpä se! Pitäisikö hänen sitten ajelehtia sinun
tuultesi mukaan, kun hänellä on parempaa tehtävää?

_Hilda_. Mutta hänen pitäisi ainakin ymmärtää, että minä menin
naimisiin hänen enkä hänen elämäntehtävänsä kanssa!

_Rouva Sanmarck_. Hyvä Jumala, miltähän tämä maailma näyttäisi, jos
kaikki miehet olisivat olemassa vain mennäkseen naimisiin! Koeta
ymmärtää, rakas lapsi, ja mukautua siihen.

_Hilda_ (jäykästi). Oletteko te tehnyt niin?

_Rouva Sanmarck_. Olen, ja niin ovat tuhannet muut tehneet! Vaimon
tehtävä on kodissa eikä mestaroida miehensä elämänkutsumusta. Niin minä
asemani käsitin, enkä luule silti eläneeni hukkaan.

_Hilda_. Mutta te ette tuntenut itseänne syrjäytetyksi ja yksinäiseksi!

_Rouva Sanmarck_. Kyllä, hyvinkin usein. Mutta minä ymmärsin, että sen
uhrin vaati minulta elämä eikä mieheni yksin.

_Hilda_ (huoaten). Niin, hyvähän teidän on puhua poikanne eduksi.

_Rouva Sanmarck_ (painavasti). Minä luulen puhuvani myöskin sinun
eduksesi. — En ymmärrä tätä nykyaikaa! Eikö riitä, että naisesta on
tullut miehen kilpailija kaikilla aloilla? Pitääkö sen kilpailun jatkua
avioliitossakin? Eikö heiliä sitten ole enää mitään yhteistä?

_Hilda_ (synkästi; nousten). Ei meillä ainakaan.

_Rouva Sanmarck_. Herra varjelkoon sinun puheitasi! Sinun asemaasihan
voisi moni kadehtia.

_Hilda_. Ette sanoisi niin, jos olisitte minun asemassani; jos aina ja
ikuisesti saisitte vain alistua!

_Rouva Sanmarck_. Alistua...?

_Hilda_. Niin, hänellä on tuo ainainen päämääränsä, kuten hän sitä
nimittää. Mitä välittää hän minusta!

_Rouva Sanmarck_. Ajatteletko sinä todellakin niin?

_Hilda_ (kuohuissaan). Minun sijassani ajattelisitte tekin samoin.
Aina ja ikuisesti laboratooriossa, kokeiluja loppumattomiin! Olen
niin lämpimästi halunnut päästä ulkomaille, mutta se on saanut jäädä
noiden siunattujen kokeilujen vuoksi. Niiden tähden supistui yksin
häämatkammekin. Puhumattakaan jokapäiväisen elämän pikkuvaatimuksista,
jotka aina ja lakkaamatta saavat syrjäytyä hänen tarkoituksiensa
tähden... Voitte kuvitella, että sellainen vuosien pitkään tuntuu
vaikealta! (Menee kuohuissaan yli lattian.)

_Rouva Sanmarck_. Mutta sehän on hänen elämänkutsumuksensa maailmassa.

_Hilda_. Ja minulla on oma elämäni. (Kaihomielisesti.) Pitääkö minun
kuluttaa se ilottomassa yksinäisyydessä kuin rangaistusvanki, kun
ympärillä väreilee elämä ihanana, rikkaana, täyteläisenä? Ei koskaan!

_Rouva Sanmarck_. Hyvä lapsi, kun sinä koettaisit ymmärtää Alfredia!

_Hilda_. Kukaan ihminen ei ymmärrä hänen alkuainetutkimuksiaan! Hän on
jatkanut niitä kymmenen vuotta. Aatelkaas, kymmenen pitkää vuotta olla
kuin elävänä haudattu! ja tuleeko niistä sittenkään mitään, sitä ei
tiedä taivaan Luojakaan.

_Rouva Sanmarck_. Ainakin hän vakuuttaa sitä.

_Hilda_. Niin, kunpa voisi sen uskoa!

_Rouva Sanmarck_ (liikutettuna). Kuule, Hilda, minä näen, että teidän
elämänne on auttamattomasti rikki. Ja olen monasti tahtonut puhua
sinulle siitä. Minä tiedän, että Alfred on yksipuolinen, mutta ehkä
hänen alansa vaatii sitä. Kun sinulla itselläsi ei sellaista erikoista
tehtävää ole, niin ota sinäkin se omaksesi ja koeta uhrautua sille.

_Hilda_ (uhmaillen). Toisen työlle! En koskaan! Minä elän omaa elämääni!

_Rouva Sanmarck_ (terävästi). Mutta kuinka kauan? Siitä on jo kauniita
juoruja liikkeellä.

_Hilda_ (ylös ponnahtaen). Juoruja!... Mistä?

_Rouva Sanmarck_. Sinun ja Kartion seurustelusta. (Terävästi.) Ja
eivätpä ne taida niin perättömiä ollakaan! Mutta minä varoitan sinua
vakavasti. Sinun täytyy lopettaa se, muuten on maineesi vaarassa.

_Hilda_ (uhmaillen). Juorujen tähden en ikinä!

_Rouva Sanmarck_. Sinun täytyy! Etkö sinä sitten ymmärrä, kuinka
vaarallista ja sopimatonta se on? Sinulla on jotain velvollisuuksia
myöskin asemaasi ja nimeäsi kohtaan, jollet miehestäsi välitäkään.

_Hilda_ (kärsimättömästi). On turhaa puhua siitä! Me emme kumminkaan
ymmärrä toisiamme!

_Rouva Sanmarck_. Emme nyt, mutta ehkä sentään joskus! (Poistuu
kiihtyneenä.)

_Hilda_ (menee sohvalle, nojautuu taaksepäin ja ristii kätensä
silmäinsä yli). Uhrautua sille... sanoi hän... Kunpa voisin sen
tehdä... (Puhkee hermostuneisiin nyyhkytyksiin; hetken kuluttua
rohkaistuen.) Ei!... Myöhäistä se olisikin!

_Miili_ (tulee hiljaa). Taiteilija Kartio haluaa tavata tohtorinnaa.

_Hilda_ (havahtuen). Ah, antaa hänen tulla. — Niin, ja viekää pois tuo
taulu ja siivotkaa paperit. (Menee peilin luo järjestämään tukkaansa.
Miili kokoaa paperit, ottaa taulun ja poistuu.)

(Kartio tulee hiukan hermostuneena. — Hän on 28-vuotias, pitkä ja
solakka. Älykkäännäköiset kasvot kalpeat ja hieman elähtäneet. Silmät
siniset; kulmat kaarevat ja liki toisiaan. Pitkä taaksepäin kammattu
tukka vaalea ja aaltomainen; viikset hyvin hoidetut. Seurustelupuvussa
ja käyttäytyy kuin maailmanmies.)

_Kartio_. Hyvää iltaa, Hilda!

_Hilda_. Kas, Aarne! Tulitko jo hakemaan minua?

_Kartio_. Tulin! Olipa oikein hyvä, että tapasin sinut. (Osoittaen
ovea.) Onko hän siellä?

_Hilda_. Hänkö? Ei, lähti juuri.

_Kartio_. Sisälle siis?

_Hilda_. En tiedä, mutta sinnepä kai. (Ottaa häntä tuttavallisesti
kädestä.) Mutta tulehan nyt istumaan!

_Kartio_. En oikein tiedä... Hm! Tulin vain hiukan puhumaan kanssasi.

_Hilda_ Mikä sinun on? Näytät niin kummalliselta!

_Kartio_. Olen vain vähän hermostunut.

_Hilda_. Heitä pois hermostumiset ja istu.

_Kartio_ (istuutuu). Kiitos! — Minä olen todellakin hyvin levoton
eräästä asiasta.

_Hilda_. Ja mistä sitten?

_Kartio_. Ihmiset alkavat puhua meistä. Olemme ehkä olleet varomattomia.

_Hilda_. Ihmiset! (Kohauttaen halveksien olkapäitään ja ottaen kirjan
pöydältä.) Mitä meitä ihmisten puheet liikuttavat? Maksaisipa se vaivan!

_Kartio_. Ei, ei, älä sano niin, Hilda!

_Hilda_. Sanon kyliä! Me emme ole ihmisille tilivelvolliset teoistamme!

_Kartio_. Olemme sitä kumminkin yhdelle, emmekä me saa unohtaa sitä!

_Hilda_ (matalasti). Sinä tarkoitat häntä.

_Kartio_. Niin, Hilda... Ajatteles, jos hän saa tietää.

_Hilda_. Ei, tiedätkö, se on mahdotonta! Alfred Sanmarck on mies, jolle
ei juoruta!

_Kartio_. Mutta Jenny tietää kaiken!

_Hilda_ (ällistyen). Jennykö? Kuinka hän sen voi tietää?

_Kartio_. Oo, Jenny ei ole enää kokematon lapsi! Et aavista minkälainen
kohtaus minulla oli juuri hänen kanssaan! En ole koskaan nähnyt häntä
sellaisena. Suoraan sanoen, hän uhkasi ilmoittaa kaikki tohtorille.

_Hilda_ (uhkaavasti). Uskaltakoonpa vain!

_Kartio_ (masentuneesti). Oo, hän kyllä uskaltaa! Hän on syrjäytetty
kilpailija, eikä sellainen tunne sääliä.

_Hilda_. Luulenpa, että pelkäät, Aarne!

_Kartio_ (jäykästi; nousten kävelemään). En, Hilda! Mutta luuletko
olevan niin hauskaa sotkeutua tällaiseen juttuun? Siihen liittyy aina
hiukan pahaa omaatuntoa; jotain epämiellyttävää! (Lyhyt vaitiolo.)

_Hilda_ (katsellen häntä terävästi). Aarne, sinä olet heikko!

_Kartio_ (naurahtaen). Taikka en ole tarpeeksi suuri lurjus.

_Hilda_ (nousee kärsimättömästi; menee peilin eteen). Ooh, säästä minua
tuollaisilta kohteliaisuuksilta! Olet oikein inhoittava tänään!

(Lyhyt vaitiolo.)

_Kartio_. No niin, mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi saa. Kaikissa
tapauksissa olisi kiusallista, jos hän saisi sen tietää. Mutta saamme
kai valmistautua siihenkin mahdollisuuteen.

_Hilda_ (kävellen hermostuneesti). Ainakin olisi se ratkaisu asialle.
Minua alkaa jo väsyttää tämä. Oo, minä melkein toivoisin sitä! Minua
haluttaisi nähdä, onko hän yhtä kylmän levollinen kadottaessaan minut
kuin omistaessaan!

_Kartio_. Mutta Hilda!... Luulenpa, että sinussa kuohuu kostonhimo
häntä kohtaan!

_Hilda_. Ja jos niin olisikin, mitä sitten?

_Kartio_. Silloinhan olisin sinulle vain jonkinlainen väline enkä
mitään muuta!

_Hilda_ (katkerasti). Sinulle pitäisi olla yhdentekevää, mikä intohimo
meidät on yhteen saattanut, kunhan se vain on tarpeeksi voimakas.

_Kartio_ (kiivaasti). Niinkö luulet? — Sano minulle rehellisesti...
oletko käyttänyt minua vain välikappaleena? Minusta on viime aikoina
tuntunut siltä?

_Hilda_ (katsoo häntä pitkään ja naurahtaa hermostuneesti). Ja sinä
uskoisit, jos sanoisin sen sinulle?... Sinä ylimalkaan uskot, että
nainen minun asemassani voisi vastata rehellisesti tuollaiseen
kysymykseen?

_Kartio_ (säpsähtäen). En... se on totta! (Istuutuu.)

_Hilda_. Näetkö nyt? Se ei hyödytä mitään! Vaikka minä olisin
rehellinen kuin itse totuus ja läpikuultava kuin kristalli, niin sinä
kumminkin epäilisit minua!... Mutta onko se sinusta niin tärkeätä?

_Kartio_ (sytyttää savukkeen). Sinä kysyt sitä. En suinkaan minäkään
ole ottanut tätä paljaan urheilun kannalta!

_Hilda_. Sellainen loukkaisi tietysti sinun itserakkauttasi!... Sinä
olet mustasukkainen senvuoksi, että minun ajatukseni ovat vielä omiani!
Ooh, minä tunnen tuon! Kaikki miehet ovat samanlaisia!

_Kartio_ (kiusaantuneesti). Sinä olet kauhea, Hilda!

_Hilda_. Niin, minua todellakin kuohuttaa, kun ajattelen kuinka on ja
mitenkä kaikki voisi olla! Minua suututtaa nähdessäni, kuinka entiset
ystävättäreni esiintyvät elämässä ja nyt kai juoruavat minusta; ja
mitenkä heidän miehensä ovat huomatuissa asemissa! (Intohimoisesti.)
Ja kumminkin... mitä älyn kirkkauteen ja kykyihin tulee, heistä ei voi
puhuakaan samana päivänä Alfred Sanmarckin kanssa!

_Kartio_ (hymähtäen). Niin, Hilda, keskinkertaiset kyvyt täällä
parhaiten menestyvätkin!

_Hilda_. Julkisessa elämässä hän olisi päässyt hyvin pitkälle
maailmassa. Ja se olisi jotain toista kuin tämä elävänä hautautuminen.

_Kartio_. Alfred on ennen kaikkea tiedemies, eikä sille mitään voi.

_Hilda_. Niin, Jumala ties mitä se oikein on! Monta kertaa kuvittelen...

_Kartio_. Kuvittelet?... Sano vain, mitä sinä kuvittelet!

_Hilda_. Että se olisi vain jonkinlainen sairas päähänpisto. Olethan
lukenut entisaikain alkemistoista... Olivatko he normaaleja mielestäsi?

_Kartio_ (naurahtaen). Oletko hassu!... Heitä mielestäsi sellaiset!

_Hilda_. Niin, ei kai siinä mukaan auta. Mutta miksi me oikeastaan aina
kiistelemme tai takerrumme puhumaan hänestä? (Menee peilin eteen.)

_Kartio_ (huoaten). Se on helposti käsitettävissä! Alfred Sanmarckin
kaltainen persoonallisuus ei haihdu mielestä kuin joku katukeikari.
Hän hallitsee tahtomattaankin ympäristöään. Minun korkein periaatteeni
on yksilöllinen vapaus, ja uskon olevani täysin vapaa kaikista
ennakkoluuloista... Mutta sittenkin... tarvitaan kelpo annos rohkeutta
astua sen miehen varpaille. Olen ollut hänen ystävänsä jo kauan, mutta
minulla on aina ollut joku erityinen kunnioitus häntä kohtaan. Hänessä
on jotain luoksepääsemätöntä... ja sitten hän on niin syntisen vapaa
kaikista inhimillisistä heikkouksista.

_Hilda_ (lähestyen häntä kiehtovasti). Ei ajatella sitä, Aarne! Tänä
iltana iloitaan!

_Kartio_ (kiihkeästi; kietoen kätensä hänen ympärilleen). Niin, Hilda!
Tänä iltana iloitaan! Sen on elämä, joka uskaltaa tarttua siihen
molemmin käsin... Minä uskallan, ja sinun tähtesi kannattaa! Hilda!...
Hilda!

_Hilda_ (tuskansekaisella onnentunteella). Minä tarvitsen iloa ja
elämää... paljon iloa! Korvatakseni ne monet... monet hukkaan kuluneet
vuodet... nuo kammottavat vuodet! (Rajusti kuin torjuakseen omia
epäilyksiään.) Minä tarvitsen sitä! Minun täytyy saada elää! (Kuuluu
tohtorin ääntä; erkanevat nopeasti.) Kas niin, se on hän! Ja me olemme
vain riidelleet koko ajan!

_Kartio_. En tahtoisi nyt tavata häntä!

_Hilda_. Sitä on mahdoton välttää!... (Sanmarck tulee.) Kas, siinähän
meidän alkemistamme jo tuleekin!

_Kartio_ (varoittaen). Hsss!

_Sanmarck_ (iloisesti). Kas, Aarne, kerran tälläkin puolen! Sitäpä ei
ole tapahtunut aikoihin! Mihin vedämme ristin?... (Tervehtivät.)

_Kartio_ (hämillään). En ole tahtonut häiritä sinua. Ja sitäpaitsi olen
ollut nykyään niin kiinni työssäni.

_Sanmarck_, Niin, niin, se työ, se työ!.. Minä tunnen sen huvin. —
Sinulla on ollut menestystä viime aikoina, tietääkseni.

_Kartio_. No, jonkun verran... Sinä olet siis kuullut?

_Hilda_. Kerroin hänelle juuri! Eihän Alfred muuten sellaisia asioita
seuraa! — Menet kai taaskin laboratorioon!?

_Sanmarck_. En, olen lupautunut luennoimaan tutkimuksistani
tiedeakatemiassa tänä iltana... (Katsoo kelloansa.) Niin, se on totta,
minunhan täytyy pukeutua.

_Hilda_. Ja luultavasti viivyt myöhään!

_Sanmarck_. Niin, sitä ei voi todellakaan auttaa, Hilda hyvä! Mutta
tällä kertaa saat uskoa, että se on kohta ohi.

_Hilda_ (nousee huoaten). Sitten siitä ei tule mitään.

_Sanmarck_. Mistä ei tule mitään?

_Hilda_. Ajattelin vain, että olisit nyt kerran voinut lähteä minunkin
kanssani iltaa kuluttamaan... Nyt, kun työsikin on päättynyt.

_Sanmarck_. Tiedäthän, ettei minusta ole sellaisiin.

_Hilda_. Niin, sellainen sinä aina olet! Olisimme lähteneet kaikin...
herra Kartiokin olisi tullut mukaan, eikö niin?

_Kartio_ (vaihtaen katsetta Hildan kanssa). Hyvin mielelläni, rouva!...
Mutta kun Alfred on... hm... estetty!

_Sanmarck_. No, voittehan mennä kahden! Olettehan sen tehneet niin
monasti ennenkin!

_Hilda_. Niin, Alfred... illat tulevat niin pitkiksi, kun sinäkin olet
poissa. (Istuutuu.)

_Sanmarck_. No niin, hyvä ihminen, voithan mennä!

_Kartio_ (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sinun tutkimuksesi ovat siis
päättyneet? (Istuutuu.)

_Sanmarck_. Kyllä, tällä kertaa!... Ja nyt saavat epäilijät nähdä, mitä
olen saanut aikaan! (Pyyhkäisee keveästi Hildan hiuksia.) Sinäkin olet
yksi niistä; vieläpä pahimpia!

_Hilda_ (kohottaen olkapäitään). Ooh, sinä!

_Kartio_. Ja kaikki on menestynyt hyvin?

_Sanmarck_ (istuutuen). No, ei voi moittia. Oikeastaan
erinomaisestikin. Tulokset vastaavat täydellisesti kaikkia odotuksia.

_Hilda_. Kylläpä oli jo aikakin!

_Sanmarck_. No, olipa kyllä! (Huoaten.) Koeteltiinhan siinä sinunkin
kärsivällisyyttäsi, Hilda.

_Hilda_ (kiusaantuneesti). Niin, herra nähköön! (Kartio kääntyy
hämillään pois.)

_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi; taputtaen Hildaa olkapäälle). Mutta
kärsimättä ei tulla kirjavaksi!... Se on vanha totuus, näetkös. Kun
loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin! Ja onhan se nyt kestetty ja ohitse!

_Hilda_ (nousten hermostuneena). Niin, niin... se on ohitse! (Menee
akkunaan.)

_Sanmarck_. Minä olen niin tyytyväinen — niin tyytyväinen!...
(Huoaten.) Jollei vain tuntuisi niin tyhjältä... niin omituisen
tyhjältä... nyt kun kaikki on ohi!

_Kartio_ (matalasti). Niinkö ajattelet?

_Sanmarck_. Niin, tunnen kaipaavani tuota vuosien jännitystä!...
Kaiketi se on vain tottumusta, joka kyllä häviää! Uudet vaatteet eivät
sovi heti.

_Hilda_ (kääntyen). Se vielä puuttuisi, että ryhtyisit uudelleen!

_Sanmarck_ (nousten). Ei, Hilda, saakoon elämäkin kerran oikeutensa!
Nyt aion levätä, ainakin jonkun aikaa!

_Hilda_ (katkerasti). Niin, kun se ei vain olisi liian myöhäistä!...
(Kartio luo Hildaan varoittavan silmäyksen). Hyvä Jumala, kymmenen
pitkää vuotta!

_Sanmarck_. Siksipä olenkin iloinen voidessani todistaa, etteivät ne
ole kuluneet hukkaan!

_Hilda_ (kärsimättömästi, istuutuen, ottaen kirjan pöydältä). No niin,
saammehan nähdä!

_Kartio_ (vaihtaakseen puheenainetta). Onko epähienoa kysyä, mitä nuo
sinun tutkimuksesi oikein tarkoittavat?

_Sanmarck_ (hyvin innostuneena; istuutuen). Olen työskennellyt
epäorgaanisen ja fysikaalisen kemian alalla; tutkinut samoin kuin
englantilaiset kemistit Ramsay ja Rutherford y.m. viime aikoina
alkuaineiden muuttumista. Kokeillut etupäässä radioaktiivisilla
alkuaineilla ja myöskin jalokaasuilla.

_Kartio_. Niinkö?

_Sanmarck_. Muistathan Ramsayn merkillisen huomion, että
radiumimetallin emanationissa on heliumia ja xenonia?

_Kartio_. Muistan nähneeni siitä sanomalehdissä.

_Sanmarck_. Se oli järkyttävä löytö! Alkuaine oli hajaantunut
muodostaen toisen, jolla oli alempi atomipaino. Tämä osoitti, etteivät
alkuaineet olekaan niin kemiallisesti jakamattomia kuin oli luultu. Ja
se antoi minulle aiheen koettaa hajoittaa alkuaineita.

_Kartio_. Ja sinä olet siis onnistunut?

_Sanmarck_. Täydellisesti!... Olen tehnyt useita tärkeitä huomioita
radioaktiivisien alkuaineiden alalla. Sitäpaitsi olen, katodisäteitten
suljetussa tilassa vaikuttaissa erinäisiin jalokaasuihin, onnistunut
kokeellista tietä todentamaan eetterin olemassaolon.

_Kartio_. Se on uskomatonta!

_Sanmarck_. Olen löytänyt tavattoman korkeassa lämpötilassa hehkuvan
heliumin spektrumista kuulakansinisiä viivoja ja vetänyt sen
johtopäätöksen, että ne ovat eetterin viivoja.

_Kartio_. Ja millä voit saada sellaisen lämpötilan syntymään?

_Sanmarck_. Elektroneilla; äärimmäisen voimakkailla
sähköräjähdyksillä... (Jenny tulee.)

_Hilda_ (hiljaa; pannen kirjan pois). Jumalan kiitos!

_Jenny_ (tervehtien kylmästi Kartiota). Tässä on jotakin, tohtori,
josta minä en saa selvää. (Osoittaa kädessään olevaa paperitukkua.)

_Sanmarck_ (ottaen paperit). Jaha!... Istukaa, neiti, niin kauvaksi;
minä järjestän ne!... (Katsoo kelloa.) Niin... ja pukeudun samalla!
No niin, te kaksi menette omalle tahollenne, enkä minä ehkä näe teitä
enää... Pitäkäähän nyt hauskaa! (Poistuu.)

_Kartio_ (sytyttäen savukkeen). Kiitos! Samoin! (Kiusallinen
äänettömyys.)

_Hilda_ (lähestyen Jennyä). Sinähän olet aivan rakastunut kuivaan
työhösi! Sinua ei näe enää koskaan!

_Jenny_ (kuivasti). No, enpä juuri luule siitä olevan suurtakaan
vahinkoa sinulle!

_Hilda_. Niinkö luulet?... Etpä näytä olevan parhaalla tuulella tänään!

_Jenny_ (katkerasti). Suo anteeksi, jollen näe siihen mitään syytä!

_Hilda_ (ylpeästi). Oo, ei tee mitään! Suon jokaiselle vapauden olla
niin epäkohtelias kuin miellyttää! Anteeksi, että poistun hetkeksi!

_Jenny_. Oo, älä anna ollenkaan häiritä itseäsi, Hilda! Me emme ole
niin vieraita! (Hilda poistuu. Kääntyen Kartioon.) Sinä aiot taaskin
lähteä hänen kanssaan, Aarne?

_Kartio_ (nousten hermostuneena kävelemään). Ainakin tämän kerran,
Jenny! Ajattele — enhän voi kieltäytyä!

_Jenny_. Mutta sen sijaan voit jatkaa tuota kurjaa petosta! No niin,
mene vaan, sitten minäkin tiedän mitä teen!

_Kartio_. Mutta, Jenny! Usko minua, — sinä et voita sillä mitään!

_Jenny_. Vaikken! Mutta minä tahdon lopettaa teidän kurjan
vehkeilynne!... Jos hän olisikin sellainen, joka puolustaa oikeuksiaan!
Mutta te petätte miestä, joka niin sokeasti luottaa teihin! Se on
halpamaista!

_Kartio_ (masentuneena, heittäen savukkeen). Minun mielestäni meidän
kahden ei sovi pitää moraalisaarnoja toisillemme!

_Jenny_. Ja niin sanot sinä aina!... Moraalisaarnoja!... Jos olenkin
itseäni vastaan rikkonut, ei se velvoita minua sallimaan, että muita
vastaan rikotaan!

_Kartio_ (kiihkeästi). Sinä et tunne tohtoria! Hän voi olla vaarallinen
mies!

_Jenny_. Miksi sitten jatkat tuota suhdetta?

_Kartio_. Minun täytyy mennä! En voi peruuttaa lupaustani!

_Jenny_ (pilkallisesti, nousten). No niin!

_Kartio_. Hilda on päähänpistojen ihminen. Jos nyt jyrkästi
kieltäytyisin... hän voisi tehdä... ties minkä varomattomuuden!

_Jenny_. Raukka!... Älä sitten pyytele enää! Se ei kumminkaan mitään
auta.

_Kartio_. Hyvä Jumala, kuinka itsepäinen sinä olet! Etkö sitten
ymmärrä, etten voi epäluuloja herättämättä peräytyä?

_Jenny_. Sitä on jo kestänyt tarpeeksi kauvan. Sen täytyy nyt loppua!
Olen tehnyt päätökseni ja siinä pysyn!

_Kartio_ (kiivaasti). Onneton... ei sanaakaan siitä!

_Jenny_ (uhkaavasti). Saamme nähdä! (Hilda tulee harsohuivi päässä ja
päällysvaatteissaan.)

_Hilda_ (heittäen pilkallisen katseen molempiin). Oo, älkää
antako häiritä itseänne! Kaikesta päättäen on keskustelunne hyvin
mieltäkiinnittävää!

_Jenny_. Aivan niin, Hilda! Oikeastaan se koskee sinuakin.

_Hilda_ (tuimasti). Niin, niin, minä tiedän, mitä sinulla on mielessä,
Jenny!

_Jenny_ (pilkallisesti). Sitä parempi!

_Hilda_ (istuutuen, intohimoisesti). Sinä haudot mielessäsi joitakin
paljastuksia! Mutta voit säästää itseltäsi sen vaivan! Se ei onnistu
kumminkaan, sen saat uskoa!

_Jenny_. Oletko ihan varma siitä?

_Hilda_. Olen... Tohtori Sanmarck ei usko juoruja!

_Jenny_. Oo, tohtori Sanmarck on ihminen, kuten kaikki muutkin! Sinuna
minä en olisi noin tavattoman varma!

_Hilda_ (nousee, ollen suunniltaan). Luuletko hänen antavan paljon
arvoa jonkun demimonde-naisen ilmiannoille? Siinä erehdyt suuresti!

_Kartio_ (nuhdellen). Hilda!...

_Jenny_ (purevasti). Ainakin yhtäpaljon kuin avionrikkojan
vakuutuksille! Jollei hän sitä tee, on hän sokea!

_Kartio_ (tuskallisesti). Ooh, tämä käy inhoittavaksi!... Hilda!...

_Jenny_. Anna hänen vain puhua! Nyt näet, kuinka rakastettava hän on!
Jatka vain sillä tavalla! Miksi et jatka?

_Hilda_. Minä tulen ponnistamaan kaikki keinoni tehdäkseni sinun
aikeesi tyhjäksi! Ole varma siitä!

_Jenny_. Ja minä tulen taistelemaan viimeiseen saakka kukistaakseni
sinut. Mitenkä varma oletkin, niin älä unohda, että minulla on yksi
etu, jota sinulla ei ole!

_Hilda_. Ja mikä se olisi? Ehkä entisyytesi!

_Jenny_. Minulla ei ole enää mitään menetettävää; minä en voi kukistua!
Sinä kai et voi sanoa samaa!

_Hilda_ (hermostuneesti). Ja mitä tuo sitten auttaa sinua? Kun hän nyt
kerran ei voi sinusta pitää!... Herran nimessä — sille ei mitään voi!

_Jenny_. Tahdon kostaa. Aviovaimot kärsivät, mutta demimonde-naiset
kostavat!

_Hilda_. No niin — kosta jos voit! Minä en pelkää!

_Jenny_. Siihen olet liian arvostelukyvytön! Muuten tietäisit, että
yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella solmitut suhteet ovat arimmat ja
vaarallisimmat. Sillä sellaisia luovat vain voimakkaimmat vaikuttimet.
Sinä olet sellaisen suhteen särkemällä muodostanut toisen samanlaisen!

_Hilda_. Tiedän kyllä itse mitä teen! Sinun ei tarvitse opettaa minua!

_Jenny_. Voitko myöskin kestää yleisen mielipiteen painon? (Hilda
kohauttaa olkapäitään eikä vastaa.) Sinä et vastaa!... Sen olen minä
tehnyt. Ja siksi on minulle vaikeata tulla syrjäytetyksi!... Olen
uhrannut ja uskaltanut enemmän kuin sinä koskaan voit tehdä! (Menee
nopeasti kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja ratkee rajuun
itkuun.)

_Kartio_ (nousee hermostuneesti). Äsh!... kiusallinen juttu! Että sinun
pitikin vielä ärsyttää häntä!

_Hilda_. En voi sietää häntä! Tahdoin kerran masentaa hänet! — Mutta
aika kuluu! Tule!

_Kartio_ (epäröiden). Emmekö jätä sitä nyt... tämän jälkeen?

_Hilda_ (ovella). Emme!... Juuri siksi tahdonkin mennä!... Tarvitsen
ilmaa, valoa ja iloisia ihmisiä. Täällä tukehtuu!... Tule, Aarne!

_Kartio_ (vastentahtoisesti). Oo, Hilda, Hilda, tämä ei pääty hyvin!
(Poistuvat oikealle.)

_Jenny_ (heidän jälkeensä kostonhimoisesti). Odottakaapas! (Jatkaa
nyyhkytystään.)

_Sanmarck_ (tulee hännystakkiin puettuna; papereita kädessä; huomaa
Jennyn itkevän). Tehän itkette, neiti! Onko teille tapahtunut jotakin
ikävyyksiä?

_Jenny_ (nopeasti). Ei minulle mitään ole tapahtunut!

_Sanmarck_ (terävästi häntä katsellen). Kas niin teille ei ole
tapahtunut mitään, ja kumminkin itkette! Ette suinkaan tee sitä
huviksenne! (Silittää keveästi hänen hiuksiaan.) Olette hermostunut,
eikä kirjoituskone ole mitään lääkettä sellaiseen. Heittäkää se
toistaiseksi!

_Jenny_ (koettaen tyyntyä). Ei, ei, suokaa anteeksi, tohtori! Tämä
menee kyllä ohi!... Olen vain niin heikko!

_Sanmarck_ (vieden paperit keskipöydälle). Minä näen sen. — Mutta on
kai teillä joku syykin?

_Jenny_ (nousee huoaten raskaasti). Niin, tohtori... minulla on kyllä
syykin!

_Sanmarck_. Tekisin mielelläni jotain teidän hyväksenne!... Itse
parhaiten tiedätte...

_Jenny_ (epäröiden). Jumalani... jospa tietäisin! Mutta ei... minun
täytyy sanoa se!... Tämä ei saa jatkua kauemmin!

_Sanmarck_ (terävästi). No niin, — ja mikä ei saa jatkua?

_Jenny_ (kiihkeästi). Teitä petetään, tohtori... täällä oman kattonne
alla! Teitä petetään katalasti!

_Sanmarck_ (vastentahtoisesti säpsähtäen). Petetään!.. (Hiljemmin.)
Kuka minua pettäisi?

_Jenny_. Ettekö ole huomannut, kuinka Hilda alituiseen seurustelee
Kartion kanssa? He lähtivät juuri nytkin! Ettekö ole nähnyt, kuinka
läheisiksi toisilleen he ovat tulleet?

_Sanmarck_ (epäillen). Olen kyllä huomannut heidän seurustelevan
keskenään. (Istuutuu ja viittaa Jennyä istumaan.) Mutta...

_Jenny_ (intohimoisesti). Olette sokea, jollette ole huomannut, mitä
laatua se on. Kuinka he yhdessä syöksyvät huvituksesta toiseen! Olen jo
pitkän ajan seurannut heidän elämäänsä. Ja uskokaa minua... sellainen
alituinen yhdessäolo on vaarallista!

_Sanmarck_. Toivottavasti te nyt liioittelette!

_Jenny_ (istuutuen). Ei, ei, tohtori, minä en liioittele! Ja jollei se
vielä olisikaan — josta olen kumminkin aivan varma — niin ennemmin tai
myöhemmin se johtaa siihen.

_Sanmarck_ (epäillen). Teillä on liian elävä mielikuvitus, neiti!

_Jenny_. Te ette siis usko minua, tohtori?

_Sanmarck_. Hildalla on kyllä omat vikansa, sitä en kiellä. Mutta
sellaista en voi hänestä uskoa.

_Jenny_ (huoaten). Siinä tapauksessa olisi ollut parempi, etten olisi
puhunutkaan. Mutta minä sanon teille... sokea olette, ellette usko!

_Sanmarck_ (on vaiti hetken ja sytyttää sikaarin; nousee, käy
sohvapöydän luona ja palaa takaisin). Sanokaa minulle, neiti...
minkälaisista syistä ilmoititte minulle tämän.

_Jenny_ (hiukan epävarmasti). Harrastuksesta teitä kohtaan, tohtori.
Olette ollut niin hyvä minulle.

_Sanmarck_. Siinäkö kaikki?

_Jenny_. Niin... minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte!

_Sanmarck_ (painavasti). Onko ihan varmaa, ettei teillä ole omiakin
tarkoituksia sekaantuneina tähän asiaan?

_Jenny_ (luo katseensa alas ja on vaiti).

_Sanmarck_. Tarkoitan herra Kartiota. Hänenhän pitäisi myöskin olla
teille jonkin arvoinen.

_Jenny_ (nousten). Hyvä Jumala, te ette usko! Ja kumminkin se on totta!

_Sanmarck_. Minä näen, että teillä on.

_Jenny_ (matalasti). Uskotteko minusta niin huonoa, tohtori?

_Sanmarck_. En... Mutta onhan puhtaasti inhimillistä teidän asemassanne
erehtyä! Hän on laiminlyönyt teitä, vaikka hänen moraalinen
velvollisuutensa olisi muistaa teitä. Olette ruvennut kuvittelemaan
syitä siihen ja itsetiedottomasti takertunut tuohon luonnolliselta
näyttävään syyhyn. Myöntäkää, neiti, että se voi olla mahdollista.

_Jenny_. Totta on, mitä sanotte. Mutta pelkään sittenkin olevani
oikeassa.

_Sanmarck_. No niin, en epäile hyvää tarkoitustanne Tahdon ottaa
asiasta selvän.

_Jenny_ (arasti). Oletteko pahoillanne, tohtori?

_Sanmarck_. Teillekö... En suinkaan!

_Jenny_. Ajattelin vain... Minä ymmärrän, että sellainen on musertavaa!

_Sanmarck_ (lujasti; ottaen sikaarin pöydältä). Minulle ei ole mikään
musertavaa. — Kas niin, tässä ovat paperit... Jos ilmenee epäselvyyttä,
niin kysykää minulta! (Antaa hänelle paperit.)

_Jenny_. Kyllä, tohtori... Kiitos! (Menee oikealle.)

_Sanmarck_ (ottaen rauhattomasti muutamia askeleita). Ei, ei, se ei voi
olla mahdollista!

_Rouva Sanmarck_ (tulee). Kas, sinähän olet lähdössä johonkin!

_Sanmarck_. Niin, äiti... Ole hyvä ja istuudu!

_Rouva Sanmarck_. Ajattelin juuri puhua sinulle eräästä asiasta, kun
Hilda sattui tulemaan. — Missä on Hilda? (Istuutuu.)

_Sanmarck_. En tiedä... jossakin vieraskäynnillä kai.

_Rouva Sanmarck_. Taaskin! Sinä annat hänen aivan liiaksi lentää!

_Sanmarck_. Annan hänelle vapauden elää omaa elämäänsä. Niinhän teen
itsekin.

_Rouva Sanmarck_ (merkitsevästi). Niinpä niin... Mutta sitä on olemassa
niin monenlaista vapautta. Lähtikö hän yksin?

_Sanmarck_ (istuutuen). Ei, vaan Aarne Kartion kanssa.

_Rouva Sanmarck_. Kuten tavallista! — Kuule nyt, Alfred, minulla on
sinulle hyvin kiusallista puhuttavaa!

_Sanmarck_. Minä arvaan!... Sano suoraan vain!

_Rouva Sanmarck_. Kuinka? Sinä siis tiedät...!

_Sanmarck_. Tiedän! Se koskee Hildaa.

_Rouva Sanmarck_. Olet ollut sokea ja ajattelematon! Olet antanut
Hildan seurustella liian paljon Kartion kanssa!

_Sanmarck_. Mutta ovatko ihmiset sitten lapsia, joita täytyy kädestä
taluttaa.

_Rouva Sanmarck_. Ei, mutta he ovat vain ihmisiä ja voivat erehtyä!
Etkö sinä ole mitään huomannut!?

_Sanmarck_ (sytyttäen sikaarin ja polttaen kiivaasti). No, ovatko
sitten muut huomanneet?

_Rouva Sanmarck_. Herranen aika, ovatpa kai! Puhutaanhan siitä jo.

_Sanmarck_. Sitä puhutaan aina niin paljon!

_Rouva Sanmarck_. Mutta ajattele nyt... aina ja kaikkialla yhdessä!
Sellainen seurustelu ei voi päättyä hyvin!... Kuule, sinun pitää puhua
vakavasti Hildalle!

_Sanmarck_ (katkerasti). Vakavasti, sanot!... Hänelle, joka ei ole
koskaan minua oikein ymmärtänyt!

_Rouva Sanmarck_ (kauhistuen). Kauheata!... Ehkä minä puhun hänelle.
Minua vanhaa ihmistä täytyy hänen ainakin hävetä!

_Sanmarck_ (jäykästi). Ei, äiti, jätä tämä minun asiakseni!

_Rouva Sanmarck_. Olkoon sitten, mutta ole kumminkin varovainen! —
(Nousten.) No niin, en tahdo viivyttää sinua. Mihin aiot ryhtyä nyt?

_Sanmarck_ (jäykästi nousten). Hankkia varmuuden.

_Rouva Sanmarck_ (katsellen häntä tuskallisesti). Ole varovainen,
Alfred! Kenties et sinäkään ole ollut Hildaa kohtaan ihan
oikeudenmukainen. Olen niin huolissani tästä!

_Sanmarck_ (hermostuneesti). Niin, niin... kenties!.. Mutta ovatko
ihmiset sitten järjettömiä, etteivät enää tiedä mitä tekevät? (Saattaa
hänet ovelle.) Hänkin... hänkin sanoi sitä!... Onko sitten koko maailma
liittoutunut riistämään minulta mielenrauhani... nyt juuri, menestyksen
hetkellä? (Kävelee rauhattomasti ja soittaa äkkiä. Miili tulee.)
(Tiukasti). Mihin rouva lähti?

_Miili_ (epävarmasti). En tiedä... minä luulen, että tohtorinna lähti
johonkin vieraisille.

_Sanmarck_ (katsellen häntä terävästi). Vai niin... Hm! — Kuinka paljon
teillä on palkkaa?

_Miili_. Kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.

_Sanmarck_. Olette erinomainen palvelija! Mutta ette suinkaan te
uskollisuuttanne myy samaan hintaan?

_Miili_ (hyvin hämillään). En ymmärrä, mitä tohtori tarkoittaa!

_Sanmarck_. Ettekö? — On kiitettävä asia, että olette rouvallenne
uskollinen. Mutta ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että
rehellisyys on myöskin hyve, jota joskus poikkeustapauksissa kannattaa
harrastaa?

_Miili_ (änkyttäen). En todellakaan ymmärrä teitä, tohtori.

_Sanmarck_ (istuutuen). Otaksukaamme, että tuo muistamattomuutenne
tuottaa teille aineellista etua.

_Miili_ (kiivaasti). Se ei ole totta! Hyi, mitä tohtori...

_Sanmarck_. No, no, minähän sanoin: otaksukaamme! — Olisiko teillä
mitään sitä vastaan, jos rehellisyytenne kantaisi yhtä kauniita
hedelmiä?

_Miili_ (melkein itkien). Mutta minähän olen rehellinen!

_Sanmarck_. No, hyvä! Muuta ei tarvitakaan! Mihin rouva lähti?

_Miili_ (epävarmasti). Mutta sanoinhan sen jo!

_Sanmarck_ (jääkylmästi). Istuutukaa!... Koetamme muistella yhdessä.

_Miili_ (istuutuen vastenmielisesti; seuraa pitkä äänettömyys, jolla
aikaa tohtori tupakoi rauhallisesti; Miilin levottomuus kohoo hetki
hetkeltä korkeimmilleen; viimein hän nousee). Herra tohtori!

_Sanmarck_. Noo?

_Miili_ (melkein itkien). Minä... minä luulen, että rouva meni
Seurahuoneelle naamiaisiin.

_Sanmarck_ (kylmästi). Kiitos — hankkikaa minulle automobiili!

_Miili_. Kyllä, tohtori! (Poistuu kovasti hämmentyneenä.)

_Sanmarck_ (ensi kerran antaen perään mielenkuohulleen). Voi heitä, jos
he ovat minun luottamustani väärinkäyttäneet!




TOINEN NÄYTÖS.


(Vierashuone tohtori Sanmarckilla; mukavasti ja rikkaasti sisustettu.
Perällä akkunasyvennys, jossa on sohva ja muutamia huonekasveja. Sohvan
edessä lattialla on pantterinnahka. Oikealla eteiseen johtava ovi ja
vasemmalla kaksi ovea. Vasemmassa peränurkassa on flyygeli ja samalla
puolen ovien välissä arvokas antiikkinen toalettipöytä kullattuine
kehyksineen. Oikealla taka-alalla on sohva pöytineen ja tuoleineen
ja sohvan takana nurkassa pylvään nenässä joku veistokuvajäljennös.
Samalla puolen etualalla uuni sekä keskellä lattiaa suurempi pöytä.
Pöydän alla on suuri turkkilainen matto ja pöydällä maljakossa kukkia.
Seinällä tauluja ja gobeliineja. Huoneen kaikki verhot ja gobeliinit
osoittavat hyvää makua. On yö. Tohtori Sanmarck istuu nojatuolissa
uunin edessä ja tuijottaa kuin kivettyneenä uuniin. Huone on pimeä;
ainoastaan uunissa hehkuva hiillos heijastaa punervaa hohdettaan hänen
jäykille kasvoilleen... Jonkun ajan kuluttua aukenee hiljaa ovi ja
Jenny tulee miltei kuulumattomin askelin huoneeseen... Tohtori havahtuu
mietteistään ja huokaa tuskin kuuluvasti.)

_Jenny_ (kävelee epäröiden ja tarkastelee tuskallisen tutkivasti
tohtoria).

_Sanmarck_ (matalalla äänellä). Te olette vielä valveilla, neiti!

_Jenny_ (hiljaa). Niin, tohtori.

_Sanmarck_. Kuinka paljon nyt on kello?

_Jenny_. Löi juuri kaksi.

_Sanmarck_. Miksi ette ole mennyt levolle?

_Jenny_. Tulin kirjoittaneeksi näin myöhään.

_Sanmarck_. Olette liian ahkera, neiti!

_Jenny_ (surumielisesti). Elämä opettaa... (Lyhyen vaitiolon jälkeen;
arasti.) Saako olla enemmän valoa, tohtori?

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Ainoastaan yksi lamppu. En halua valoa.

_Jenny_ (sytyttää himmeän punervan lampun, joka ainoastaan
puutteellisesti valaisee huonetta).

_Sanmarck_ (kuivasti). Kiitos!

_Jenny_ (pitemmän äänettömyyden jälkeen arasti lähestyen tohtoria;
kysyy matalasti). Olinko oikeassa, tohtori?

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Olitte, neiti... Täydellisesti!

_Jenny_ (hiljaa). Olette siis saanut varmuuden?

_Sanmarck_. Enemmänkin... jos niin voi sanoa!

_Jenny_ (huokaa hillitysti).

_Sanmarck_ (kääntyen häneen ja katsellen häntä hetken terävästi).
Koskeeko se teihin?

_Jenny_. Olin siihen jo ennakolta valmistunut... Näin täytyi käydä
ennemmin tai myöhemmin! (Harhailee tarkoituksettomasti muutamia askelia
huoneessa ja lähestyy uudelleen.) Te olitte siis siellä, tohtori?

_Sanmarck_ (hillityllä katkeruudella). Olin... Menin sinne viisaitten
kokouksesta ja olin suurin narri narrien joukossa!

_Jenny_ (hitaasti). Ja mitä siellä sitten näitte?

_Sanmarck_ (nousten kävelemään; kohoavalla mielenkuohulla). Näin, että
on olemassa kahdenlaisia miehiä. Toisia, joita rakastetaan, ja toisia,
joiden kanssa voidaan korkeintaan mennä naimisiin...

_Jenny_. Ooh, niinkö?

_Sanmarck_. Näin myöskin, että näiden jälkimmäisten viheliäiseen
joukkoon kuulun minäkin! Eikö se ole kaunista? Mitä?

_Jenny_ (soinnuttomasti). Se on kurjaa! (Tuijottaa tuleen.)

_Sanmarck_. Se on mieletöntä! — Olin kymmenen vuotta ollut pelkkien
harhaluulojen vallassa! Uskonut, että rehellisellä työllä ja
kunnollisella elämällä olisi jotain arvoa... Ja sitten... (Ei voi
mielenkuohultaan jatkaa.)

_Jenny_ (matalasti). Ja sitten...?

_Sanmarck_ (kohoavalla kiihkolla) — tulee eräs herra kadulta — mies,
jolla tuskin koko elämässään on ollut vakavampaa pyrkimystä kuin
naisten helliminen — ja yhdellä iskulla pirstoo kaikki!... Paljastaa
koko tuon viheliäisen narripelin, jolle minä olin antanut elämän arvon!

_Jenny_. Minä en ymmärrä kuinka... kuinka Hilda saattoi menetellä noin!

_Sanmarck_ (ponnistellen vihaansa vastaan). Minun kanssani hän
meni naimisiin; tuolle toiselle hän kuului. Minun osakseni tulivat
hermostumiset, oikkuilut ja elämän arkihuolet, tuon toisen hymyilyt,
tunteet ja juhlahetket... Minulle kuuluu vain loppumaton työ,
ilottomuus ja helisevät muistosanat; tuolle toiselle nautinnot, onni ja
elämän runous!... (Yhä kiihtyen.) Se on siivoa osien jakoa! Taivaaseen
huutavaa konnuutta. Kumpi, kumpi meistä oikeastaan on inhimillisesti
katsoen ansiokkaampi onneen?

_Jenny_ (on nojannut käsivarsillaan uunin edessä olevan tuolin
selkänojaan ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä; sanoo raskaasti). Te näitte
siellä paljon, tohtori!

_Sanmarck_. Minä tunsin vielä enemmän!

_Jenny_. Puhuttelitteko heitä?

_Sanmarck_ (kolkosti). Onneksi en saanut siihen tilaisuutta.

_Jenny_ (säpsähtäen). Onneksi...? Mitä te sillä tarkoitatte?

_Sanmarck_. Se oli parempi — totisesti se oli parempi heille. Minä en
takaa, kuinka olisi käynyt!

_Jenny_. Kuinka...? Te, te olisitte!... Oo, se on mahdotonta!

_Sanmarck_ (käheästi). Tahdoin kuristaa hänet! Musertaa tuon toisen!
(Pysähtyy kädet nyrkissä Jennyn eteen.)

_Jenny_ (pelästyen). Mutta, tohtori!... Te...

_Sanmarck_. Niin, juuri minä... minä, jonka jokainen pyrkimys on ollut
luoda ja rakentaa! Juuri minä tahdoin surmata hänet!

_Jenny_. Ei, ei, sitä te ette olisi voinut tehdä!

_Sanmarck_. Minä olisin sen tehnyt!

_Jenny_. Se ei olisi ollut viisasta, tohtori!

_Sanmarck_ (rajusti). Viisasta! Pitääkö minun yksin olla viisas, kun
muut ovat mielettömiä?

_Jenny_. Pitää... Te olette niin paljon korkeammalla heitä!

_Sanmarck_. Loruja! Tyhjiä sanoja!... Korkealla kai vain nautitaan
niistä vääryyksistä, joita alempana tehdään! Vai eikö minulla olisi
ollut kylliksi syytä siihen?

_Jenny_. Ei.

_Sanmarck_ (poissa suunniltaan). Mitä te sanotte?... Eikö minun
perherauhaani ole säälimättömästi rikottu? Luottamustani katalasti
petetty ja tunteitani poljettu lokaan? Sillä minullakin on niitä,
vaikken olekaan levitellyt niitä kaikkien nähtäväksi kuin kaupustelija
tavaroitaan.

_Jenny_ (rukoillen). Jumalan tähden, rauhoittukaa, tohtori! En tunne
teitä enää!

_Sanmarck_ (istuutuen). En tunne itsekään itseäni! Sen vain tiedän,
että tahdoin tuhota hänet. Laahata laboratorion pimeimpään soppeen ja
kaikkein tulisimmilla hapoilla viidessä minuutissa syövyttää hänet
olemattomiin, näkymättömäksi kuin eetteri!

_Jenny_ (kauhistuen). Minä kauhistun teitä, tohtori. Noin ei puhu
tiedemies!

_Sanmarck_ (synkästi). Tässä asiassa ei ole tiedemiehiä: ainoastaan
kurjia, viheliäisiä ihmisiä!... Me voimme tahdonvoimillamme tunkeutua
syvyyksiin, joita ihmissilmä ei ole ennen nähnyt; me voimme mullistaa
maailman ja ottaa vaikka tähdet taivaalta. Mutta omaa sydäntämme
vastaan me olemme voimattomia kuin lapset.

_Jenny_ (istuutuen). Se on kauheata!

_Sanmarck_, Tiedemies, sanoitte! Mitä auttaa tiede, kasvatus ja
vuosituhansien kehitys, kun ikuisesti järkkymätön luonto alkaa
puhua? Siksi me olemme ja pysymme tässä yhdessä ainoassa asiassa
sukupolvien kehityksestä huolimatta yhä vielä samalla tasolla kuin
esihistorialliset luolaihmiset!... Musertaa kilpailija!

_Jenny_. Eivät toki sentään kaikki!

_Sanmarck_. Minä en puhu särkyneistä ja elämän kuluttamista ihmisistä!

_Jenny_ (pudistaen päätään). Tohtori parka!

_Sanmarck_ (nousten; enemmän surullisesti kuin vihaisesti). Niin te
voitte kyllä sanoa! Koko elämäni ajan olen koettanut toteuttaa erästä
suurta ajatusta. Uhrannut sille päivieni työn ja öitteni levon.
Kestänyt tuhansia vastoinkäymisiä ja rautaisella tarmolla yhä uudelleen
ja uudelleen yrittänyt. Ja juuri menestyksen hetkellä tulee toinen ja
tekee minusta naurettavan narria siinä ympäristössä, joka kaikkien
inhimillisien ja luonnon lakien mukaan kuuluu yksin minulle. Se on niin
kurjaa, niin surkeata ivaa, että... että... minä en löydä sanoja...

_Jenny_. Mutta onkohan tuo nyt kaikki vain loukattua rakkautta.

_Sanmarck_. Kuinka niin?

_Jenny_. Eiköhän siinä ole suuri osa haavoitettua ylpeyttäkin?

_Sanmarck_. Mistä minä tiedän, mitä se on? Jos se on ylpeyttä minussa,
niin on se korkeinta mitä tunnen! Ja onko sillä sitten eroa?

_Jenny_. On. Rakkauden ei tarvitse olla niin korkeata. Päinvastoin
se onkin muodostettu juuri inhimillisistä puutteista. Se on paljoa
jokapäiväisempää.

_Sanmarck_ (katkerasti). Siltä todellakin näyttää!

_Jenny_. Sanoitte juuri, ettette levittänyt tunteitanne nähtäviksi.
Minä luulen syyn juuri olevankin siinä.

_Sanmarck_ (mennen uunin eteen istumaan). En, sitä en tehnyt. Luulin
miehen olevan kelvollisen perhe-elämään, vaikkei hän olekaan ottanut
elämäntehtäväkseen naisten hurmaamista... Kunnes tuo toinen opetti
minulle, minkälaiselle pohjalle perheonni on perustettava... Aina sitä
oppii ihminen!

_Jenny_ (nousten). Ei, tohtori... se ei ole oikea perustus!

_Sanmarck_. Eikö?

_Jenny_. Mutta sitä ei ole myöskään teidänlaisenne yksipuolinen
pidättyväisyys.

_Sanmarck_. Niin kai... minun ehkä olisi pitänyt hakkailla vaimoani
läpi elämän kuin äsken rakastunut nulikka, ettei hän olisi juossut
ensimäisen seikkailijan syliin!

_Jenny_. Kenties teidän olisi pitänyt juuri niin tehdä!

_Sanmarck_. Mahdotonta! Avioliitto on yhteiskunnallinen elämänmuoto. Se
ei ole mikään päämäärä.

_Jenny_. Mutta tuhansille naisille se on sitä.

_Sanmarck_ Se on järjetöntä! Kuinka silloin kävisi kehityksen? Mitä
olisi Napoleon saanut aikaan, jos hänen valloituksensa olisivat
pysähtyneet Josefineen?

_Jenny_. Tuskinpa Napoleon olisi mennyt Josefinen tähden
kuritushuoneeseen. Eiköhän Josefinekin ollut hänen laskelmissaan vain
numero kuten kaikki muutkin!

_Sanmarck_ (hiukan vaiettuaan; täysin tyyntyneenä). Olette oikeassa!
Te näitte minut heikkona... Sitä eivät saa nähdä muut. (Huoaten.)
Lepoonkin asettunut tulivuori voi joskus purkautua!

_Jenny_ (syvällä osanotolla). Oi, minä ymmärrän tuon niin hyvin!

_Sanmarck_. Niin, olemmehan kaksi samanlaista yön kummittelijaa.

_Jenny_ (hiljaa). Niin!

_Sanmarck_. Minä en ole oikeastaan milloinkaan elänyt. Kuin myyrä
kolossaan olin haudattuna, muiden kuohuessa pinnalla ja nauttiessa.
Ainoa, joka yhdisti minua maailmaan, oli tämä koti. Ja siksi se kai
oli minulle niin suurenarvoinen... Hyvä Jumala, kuinka ihmisestä
voikaan tulla oman tahtonsa marttyyri!... (Lyhyt vaitiolo.) Niin, niin.
Mutta ensin on tämä asia järjestettävä! Sitten voin vetäytyä luolaani
takaisin tappioineni ja häpeineni!

_Jenny_ (liikutettuna). Mitä aiotte nyt tehdä?

_Sanmarck_. Selvittää tämän asian. (Nousten.) Tahdotteko tehdä minulle
erään palveluksen?

_Jenny_. Mielelläni, tohtori! (Nousee.)

_Sanmarck_. Tuotte herra Kartion tänne, kun he tulevat.

_Jenny_ (hämmästyen). Nytkö?... Yöllä...

_Sanmarck_ (kävellen). Juuri nyt... Vai luuletteko, että se on liian
paljon vaadittu?

_Jenny_ (peloissaan). En, en suinkaan!... Mutta...

_Sanmarck_. Minä tahdon niin. En tahdo saattaa uteliaita palvelijoita
perhesalaisuuksieni perille.

_Jenny_. Mutta kuka takaa, ettei se kohtaus muodostu liian...

_Sanmarck_ (katsoen häntä silmiin). Minä... Minä lupaan teille, että
minullekin ovat ihmiset vain numeroita... (huoaten) koska he eivät
halua muuta olla!

_Jenny_ (epäröiden). Minua niin peloittaa!

_Sanmarck_. Pidättekö minua nulikkana? (Kuuluu alaovi käyvän.) Kas
niin, se on Hilda! Jollette hukkaa aikaa, niin tapaatte Kartion läheltä!

_Jenny_. Minä menen!... No niin, minä menen toisen kautta! Mutta
voinhan luottaa teihin, tohtori?

_Sanmarck_. Voitte, neiti! (Jenny poistuu. Sanmarck istuutuu huoaten
uunin eteen ja tuijottaa tuleen. On lyhyt väliaika.)

_Hilda_ (tulee hiljaa ja aikoo hiipiä huoneeseensa, mutta huomaa
tohtorin ja säpsähtää; tuijottavat toisiinsa hetken äänettöminä; sanoo
viimein arkaillen). Kun oikein pelästyin!

_Sanmarck_ (kuivasti). Minuako sinä pelästyit?

_Hilda_. Sinä olet vielä valveilla, Alfred?

_Sanmarck_. Odotin sinua... Haluan hiukan puhua kanssasi.

_Hilda_ (levottomasti). Nytkö?... Eikö sitä voi jättää huomiseksi?

_Sanmarck_ (jyrkästi). Ei!

_Hilda_ (melkein nöyrästi). Niinkö? (Hetken vaitioltuaan). Eikö oteta
sitten enemmän valoa? Täällä on niin pimeätä!

_Sanmarck_. Niinkuin tahdot! Minä en sitä kaipaa. (Istuutuu.)

_Hilda_ (vääntäen enemmän valoa; soinnuttomasti). No niin...?

_Sanmarck_. Mistä sinä tulet?

_Hilda_ (istuutuen). Mutta sanoinhan sen sinulle lähtiessäni!

_Sanmarck_. Etkö tosiaan käynyt muualla?

_Hilda_ (epävarmasti). En. — Hyvä Jumala, mitä tämä tutkinto tietää?

_Sanmarck_. Et... (Vaikenee, koettaen hillitä itseään.) Kuule, Hilda,
älkäämme jatkako tätä valheellisuutta kauemmin! Se ei totisesti maksa
vaivaa! Ja onhan se kyllin surkeata ilmankin... Näethän, että olen
rauhallinen... aivan rauhallinen!

_Hilda_. Mitä sinä sitten tarkoitat?

_Sanmarck_. Sinä lähdit illalla johonkin vieraskäynnille...

_Hilda_. Niin, ja mitä sitten?

_Sanmarck_. — ja palasit naamiohuveista kello kahden jälkeen aamulla!

_Hilda_ (säpsähtää; sitten hermostuneesti naurahtaen). No niin, olkoon
nyt vaikka niinkin! Mutta enpä juuri luullut sen sinua paljoakaan
liikuttavan!

_Sanmarck_. Ehkä sentään hiukan. — Mennessänne te poikkesitte Kartion
luo.

_Hilda_. Mutta, Alfred!... Se ei ole totta!

_Sanmarck_ (painavasti). Se on totta!... Ja sitten esiinnyitte kolme
neljännestä myöhemmin naamiohuveissa naamioituina. Eikö niin?

_Hilda_ (syvästi masentuneena). No, miksi sitten kyselet... koska
sinulla on noin perusteelliset tiedot?

_Sanmarck_. Valitettavasti niissä on aukkojakin.

_Hilda_ (uhmaillen). Pitäisikö minun ehkä täydentää?

_Sanmarck_ (karmivalla ivalla). Ole niin hyvä! Minulle on näetkös
arvoitus, kuka auttoi sinua noissa pukuhommissa.

_Hilda_ (peittäen kasvonsa). Alfred!... (Lyhyen väliajan kuluttua
kiivaasti.) Ja mitä tuo kaikki sitten todistaa?

_Sanmarck_. Juriidisesti ei mitään, mutta moraalisesti sangen paljon!
(Nousten.) Sinulla on rakastaja!

_Hilda_ (nousten, kuohuissaan). Eikä ole!

_Sanmarck_. Kartio!

_Hilda_. Ei koskaan!

_Sanmarck_ (kuohuissaan). Kuule, sinä et kiertelemällä pääse minusta
tällä kertaa. Olen liian syvälle tunkeutunut tuohon valheiden verkkoon,
jonka te molemmat olette kutoneet minun ympärilleni. Ja minä tahdon
kuulla kirkkaan totuuden sinun omilta huuliltasi! Sinun täytyy
tunnustaa totuus! Kuulitko, sinun täytyy!... Puhu! (Syöksyy kädet
nyrkissä Hildan eteen; tämä peräytyy kauhistuneena; tohtori taistellen
vihaansa vastaan.) Ei, ei, näethän, että olen rauhallinen!... Olen
päättänyt pysyä rauhallisena, tulkoon mitä tahansa! Haluan vain hiukan
selvitystä!... Sano!

_Hilda_ (huuliaan pureskellen). Kunpa tietäisin, mitä minun on
tunnustettava!

_Sanmarck_ (voimakkaalla ponnistuksella tyyntyen). Oh, jättäkäämme
viisastelut! Näethän, että tiedän kaikki. Ei hyödytä mitään, että
kiellät sen! Näinhän sen omilla silmilläni, kun valepuvussa teitä
vakoilin siellä.

_Hilda_ (kauhistuen). Sinä!... Ei, ei, se on mahdotonta! (Istuutuu.)

_Sanmarck_. Kyllä, Hilda! — Eräässä sivuhuoneessa te puhuitte minusta.
Eikä se keskustelu jättänyt epäilyksille sijaa.

_Hilda_ (epätoivoisesti). Jumalani!... Sinä olit siellä!?

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Olin. — Mihin te sieltä menitte... siinä on
taas aukko, jonka sinä voit täydentää.

_Hilda_ (ylös hypäten). Alfred!

_Sanmarck_ (lujasti). Istuudu! Täytyihän sinun muuttaa pukua! Ethän
voinut palata vieraskäynniltä naamiaispuvussa.

_Hilda_ (poissa suunniltaan). Että sinä — hyvä Luoja — että sinä
alennuit...

_Sanmarck_ (katkerasti). Urkkimaan, niin!... Herra nähköön, se
alentuminen nyt näyttää olevan välttämätöntä niin yhdelle kuin
toisellekin.

_Hilda_ (hetken vaiettuaan; soinnuttomasti). Sano minulle, mitä sinä
kaikella tällä tarkoitat?

_Sanmarck_ Puristaa sinulta totuus!

_Hilda_ (nousee uhmaten). Ei, tämä yö ei ole niin pitkä!

_Sanmarck_ (nousten kuohuissaan). Jollei ole, niin sitä jatketaan!

_Hilda_. Sinä jätit minut oman onneni nojaan ja nyt sinä vaadit minut
tilille.

_Sanmarck_. Sinä vastaat syytöksillä rehelliseen kysymykseen! Koetat
luikerrella vapaaksi! Mutta se ei auta, tästä täytyy tulla täysi
selvyys... taikka...

_Hilda_ (vapisten vihasta). Millä oikeudella sinä tutkit minua?

_Sanmarck_. Millako oikeudella? Kylläpä on moraalittomuus pitkälle
'kehittynyt! Sinä puhut oikeudesta, sinä... (Puristaa häntä rajusti
käsivarresta). Sinä rakastat tuota miestä?

_Hilda_ (riistäytyen irti ja mennen kädet nyrkissä toiselle puolen
huonetta). Ooh! No niin, rakastan, rakastan, koska niin tahdot! En
ainakaan sinua, sinä hirviö! Sitäkö sinä haluat tietää... sinä...

_Sanmarck_. Sitä, juuri sitä! Jatka, jatka!

_Hilda_. No, siinä nyt kuulit tuon haluamasi totuuden! Mutta siitä saat
syyttää itseäsi... niin, niin, omaa itseäsi! Sinä itse olet työntänyt
minut toisen syliin! Ja minä... minä kauhistun ja vihaan sinua yhtä
paljon kuin häntä rakastan!

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Kas niin... viimeinkin!... Viimeinkin tuli
totuus ilmi! Totuus tulee aina ilmi, kun vain jaksaa tarpeeksi odottaa!
Jatka vielä!

_Hilda_. Miellyttääkö se sinua?

_Sanmarck_. Kyllä! Sinä osaat pirullisella taidolta asettaa sanasi! Ne
leikkaavat kipeästi ja syvältä! Sinä olet voittamaton! Sinä...

_Hilda_ (yhä kohoten). Luulit kai, että minä uhraisin nuoruuteni,
onneni... niin, koko elämänikin sinun himmeiden tarkoitusperiesi
takia! Luulit ehkä, että minä näivettyisin yksinäisyydessä, sillä
aikaa kun sinä tuhlasit oman elämäsi mahdottomuuksien tavoitteluun!
Mutta minä pidin parempana elää omaa elämääni ja se on johtanut tähän!
Miellyttääkö se nyt sinua?

_Sanmarck_ (kovalla ponnistuksella tyyntyen). Miksi sinä raivostut?

_Hilda_. No, mitä sinä sitten tahdot minusta, kun et kerran välitä
minusta? Anna minun olla rauhassa!

_Sanmarck_. No, Herran nimessä... enhän ole sanonut sinulle moitteen
sanaa!

_Hilda_. Et. Siihen sinä olet liian suuri ja ylpeä! Mutta, hyvä
Jumala... etkö käsitä, että tuhat kertaa ennemmin sietäisin sinulta
iskujakin kuin tuon armollisen ylimielisyytesi!

_Sanmarck_. Hilda raukka! Sinä et itsekään tiedä, mitä tahdot!...
Hävittää — särkeä — taistella, raivota! Hyvä ihminen, onko sellainen
elämää?

_Hilda_. Se on kaikki sinun syysi!

_Sanmarck_. Minunko? — Annoin sinulle oikeuden elää omaa elämääsi,
mutta en tällaista! Hilda. Ja siinäkö kaikki? (Istuutuen). Enempää en
suonut itsellenikään.

_Hilda_ (tyynemmin). Minulle se ei riittänyt. Olin niin sietämättömän
tarpeeton kodissasi; vain jonkinlainen välttämätön koriste. En voinut
olla sinulle miksikään hyödyksi, eikä sinulta riittänyt aikaa minulle.
Mitä meillä oli muuta yhteistä kuin tuo ainainen yksinäisyys?

_Sanmarck_. Jos sinä olisit hiukan uskonut muidenkin selvään älyyn kuin
vain omaasi, niin se ei olisi ollut niin vaikeata sinulle.

_Hilda_ (tuskallisesti). En kestänyt sen tarkoituksettomuutta. Minun
elämäntehtäväni oli yksinkertaisesti vain elää... Ja hyvä Jumala,
minkälaisen elämän minulle valmistit?... Yksinäisen ja aution!
(Heittäytyy sohvalle ja ratkee rajuun itkuun.)

_Sanmarck_ (hetken vaitioltuaan; raskaasti). Meidän välillämme on aina
vallinnut ylipääsemätön väärinymmärrys!

_Hilda_ (rajattomalla surulla ja tuskalla). Taivas sen tietää!... Ja
nyt sen huomaaminen on jo myöhäistä! Sinä muistat, kuinka kerran pyysin
sinua suojelemaan minua itseäni vastaan. Se oli todellakin hätähuuto,
mutta sinä et ymmärtänyt.

_Sanmarck_. Mitä sinä tarkoitat?

_Hilda_. Yksinäisyys ja ikävä olivat vaarallisia minulle. Ne
kasvattivat minussa pahaa. Pelkäsin toisinaan itseäni.

_Sanmarck_. Itseäsi...?

_Hilda_. Niin. — Et aavista kuinka monta iankaikkisuuden pitkää ja
kolkkoa iltaa istuin täällä yksinäni ikävöiden ja odotin sinua. Toisten
sillä aikaa iloitessa ja nauttiessa nuoruudestaan ja rikkaasta elämästä.

_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Niinkö...?

_Hilda_ (kaihomielisesti). Mutta kuinka usein olikaan ikävöimiseni
ja odotukseni turhaa! Monasti olit väsynyt ja ajatuksissasi, etkä
kaikistellen vaihtanut sanaakaan. Tuskin huomasitkaan minua; tuskin
ajattelit, että sinulla oli vierelläsi ihminen, joka myöskin vaati
elämältä jotakin.

_Sanmarck_ (hiljaa). Ja mitä sinä oikein sitten tahdoit?

_Hilda_ (nousten; intohimoisesti). Sinut kokonaan, jakamatonna!
Ymmärrätkös? Sinulle tahdoin uhrautua, mutta en sinun hämärille
päämäärillesi!... Ja minä puhuin sinulle siitä; pyysin sinua hiukan
muuttamaan elämäntapojasi. Mutta sinä olit järkähtämätön.

_Sanmarck_ (matalasti). Se olisi ollut samaa kuin olisin heittänyt pois
elämäni suurimman ajatuksen.

_Hilda_. Jossa minulla ei ole mitään osaa!

_Sanmarck_. Eikö?

_Hilda_. Ei, kunnia siitä lankeaa yksin sinulle... Ja pitikö minun
sentähden elää vain puolinaista elämää?

_Sanmarck_. Sinun olisi pitänyt paremmin ymmärtää minun elämäni
tarkoitus ja ainakin kunnioittaa sitä.

_Hilda_. Niinpä niin, jos voisi kunnioittaa jotakin, mitä ei ymmärrä.

_Sanmarck_ (huoaten). Niin, Hilda, sinä ajattelit vain hetkellisiä
huvituksiasi, minun työni tähtäsi ikuisuutta!

_Hilda_ (värähtävin äänin). Ajattelin vain hukkaan kuluvaa elämääni,
joka hetki hetkeltä ja tunti tunnilta luisui käsistäni, tuottamatta
iloa muille... ja tuottaen vain kammottavaa tyhjyyttä itselleni.
Ajattelin ympärilläni sykkivää elämää, josta olin eristetty; ja
ihmisiä, joille minäkin voisin tuottaa iloa; ja jotka voisivat
ilahduttaa minua... Ja niin jouduin siihen... (Istuutuu ja puhkee
väkivaltaisiin nyyhkytyksiin.)

_Sanmarck_ (vaitiolon jälkeen matalasti). Tämä on kova isku... sangen
kova!... Mutta mikä on tapahtunut, se on tapahtunut! Heikkojen sielujen
tapaista on syyttää onnettomuuden hetkellä vain toisiaan... (Kuuluu
liikettä eteisestä.) Se on Kartio! Ehkä et halua tavata häntä nyt?

_Hilda_ (nousee; koettaen tyyntyä). En... minä... menen. Sinä olet
kutsuttanut hänet!... Niin, niin, minä menen. Mutta minkälainen on
tuomioni?

_Sanmarck_ (hiljaa). Se riippuu hänestä.

_Hilda_. Vain yhden asian tahdon sinulle kumminkin sanoa.

_Sanmarck_ Minkä niin?

'Hilda. Otan vastaan mitä tahansa, mutta anteeksiantoasi en koskaan.

_Sanmarck_. Niinkö?

_Hilda_ (itkuaan vastaan taistellen). Siiloin minun täytyisi halveksia
miestä, jota kerran kunnioitin ja... (hiljemmin) rakastin. (Kiirehtii
liikutustaan salaten toiseen huoneeseen.)

_Sanmarck_ (katsellen hänen jälkeensä ja huoaten hillitysti). Miksi...
miksi pitää kahden ihmisen niin läheisesti kuulua yhteen ja kumminkin
olla niin saavuttamattoman kaukana toisistaan? (Pyyhkii otsaansa ja
heittäytyy raskaasti nojatuoliin. — Lyhyt väliaika. Jenny ja Kartio
tulevat; Kartio hermostuneena ja epäröiden. Jenny poistuu muihin
huoneisiin:)

_Kartio_ (kiusallisen äänettömyyden jälestä). Sinä kutsuit minua,
Alfred?

_Sanmarck_ (jääkylmästi). Niin... Se, mitä meillä kahdella on
toisillemme sanottavaa, ei vie paljon aikaa... — Mutta istuudu kaikissa
tapauksissa!

_Kartio_. Kiitos! (Asettuu pöydän luo istumaan.)

_Sanmarck_. En tahdo alkaa moraalisaarnoilla. Aikuisten ihmisten
opettaminen on epäkiitollisinta tehtävää... Sinä nyt kerran olet
käsittänyt ystävän-oikeuksiasi liiaksi omalta kannaltasi... ja sitä ei
voi muuttaa... Tarkoitan sinun suhdettasi Hildaan...

_Kartio_ (pelästyen). Mitä sinä oikein tarkoitat?

_Sanmarck_. Sitä mitä sanoin! Teillä on suhteita!

_Kartio_ (hypähtäen). Ja sinä siis uskot, että minä ... Uskot, mitä
ihmiset sanovat?!

_Sanmarck_ (jäykästi). Uskon! Ihmisiin voi kyllä luottaa, kun vain
eivät heidän omat asiansa ole kysymyksessä!

_Kartio_. Mutta se on valhe... se — se on...

_Sanmarck_. No, no, älä väitä!... On luonnollista, että kiellät.
Kieltäminen kiusallisissa asioissa on sekä inhimillistä että
viisastakin. Mutta usko minua, tällä kertaa se on turhaa!

_Kartio_. Ei, ei, ei, minä vakuutan...

_Sanmarck_ (lujasti). Oo, älä vakuuta mitään! En ole kysynyt sinulta,
onko tämä totta! (Ankarasti.) Minä tiedän, että se on totta!

_Kartio_ (istuutuu; tuskallisesti otsaansa pyyhkien). Mutta, Herran
nimessä... sano sitten suoraan, mitä sinä oikein tahdot?

_Sanmarck_. En muuta kuin järjestää tämän arian.

_Kartio_. Ja millä tavalla?

_Sanmarck_ (kuohuen). Niin... millä tavalla?... Siitäpä nyt on kysymys!
Niin paljon kuin ollaankin kehitytty, ei tällä alalla ole voitu keksiä
ainoatakaan oikein sopivaa tapaa!... Ammunko sinut vai itseni vai
meidät molemmat? — vai annanko anteeksi? vai nostanko häväistysjutun
ihmisten iloksi? Kaikki tavat ovat yhtä hyviä... ja yhtä pohjattoman
kurjia!

_Kartio_ (masentuneena). Minulla lienee tässä asiassa hyvin vähän
sanottavaa... (Rohkaistuen.) Mutta olen valmis sellaiseen hyvitykseen
kuin gentlemannien kesken on tapana.

_Sanmarck_ (pilkallisesti). Sellaiseen hyvitykseen!... Se on
nulikkamaista puhetta; rappeutuneilta ihmisiltä lainattua! Silläkö
tavalla sinä hyvität toisen ihmisen sisäiset tuskat?... Voitko sillä
luoda eheäksi särkyneet elämänsuhteet? Pyyhkiä pois kaikki kiusalliset
muistot ja tehdä olemattomaksi kaiken olleen?... Jos tässä asiassa
vedottaisiin siihen, kenellä on lujimmat hermot, niin (terävästi) minä
voin joltisellakin varmuudella vakuuttaa, että ne olisi minulla.

_Kartio_ (neuvottomasti). Sitten en tiedä, mitä on tehtävä!

_Sanmarck_ (pakotetun tyynesti). En tiedä, mitä joku toinen tekisi
minun asemassani... Mutta yksinkertaisinta lienee, että te kaksi...
sinä ja Hilda, nyt matkustatte ulkomaille... (erityisellä painolla)
terveydellisistä syistä!

_Kartio_ (kovin hämmästyneenä). Ja sinä — sinä luovuttaisit...!
Tarkoitatko todellakin mitä sanot?

_Sanmarck_ (kuivasti). Se on tarkoitukseni.

_Kartio_. Tämä on käsittämätöntä!

_Sanmarck_ (ivallisesti). No, mutta sinähän nolostut! Sinä et
varmaankaan odottanut tällaista päätöstä!

_Kartio_. En ymmärrä sinua! Lasketko leikkiä?

_Sanmarck_. Se ei ole leikkiä! Katsos, täällä maailmassa jokainen uusi
etu tuo mukanaan vastaavat velvollisuudet. Sinä tahdot nauttia eräitä
etuoikeuksia; niinpä saat ottaa vastaan myöskin velvollisuudet.

_Kartio_. Menettelysi on kovin kummallista!

_Sanmarck_. Entä sinun sitten!... Sinä et ihastu, vaikka saat hänet,
jonka omistamisen vielä hetki takaperin katsoit välttämättömyydeksi...
Ja voinpa vaikka vannoa, ettei ihastu Hildakaan tästä!

_Kartio_ (hermostuneesti). Mutta ymmärräthän...

_Sanmarck_ (kohoavalla mielenkuohulla). Niin, niin, minä ymmärrän!
Minä sanon sinulle yhden asian. Tuollaiset suhteet särkyvät aina,
kun ne tuovat mukanaan joitakin velvollisuuksia. Ne eivät kestä
elämän jokapäiväisyyttä! Ihmiset ovat aina suuria lapsia! Ikävöivät
leikkikalua, mutta saatuaan sellaisen särkevät sen... Suuria,
mielettömiä lapsia... ja niin julmia sitäpaitsi!

_Kartio_. Mutta, Alfred... minä tarkoitan...

_Sanmarck_ (asteettain raivostuen). Tuo suhde oli teille
miellyttävämpi, eikö niin? Siihen ei sekaantunut rahtuakaan elämän
arkipäiväisyyttä! Ei ompelijalaskuja eikä hermostumisia, mitä?...
Oli kolmas, joka sai maksaa viulut! Niin, niin, kyllä minä ymmärrän!
On niin helppoa toisen housuilla tuleen istua!... (Menettää
itsehillintänsä ja syöksyy kädet nyrkissä Kartion eteen.) Herran
nimessä, mitä te sitten oikeastaan tahdotte? Jatkaako tuota siivoa
peliä? Sanohan! (Jenny tulee ja menee järjestämään uunia.)

_Jenny_ (heittäen merkitsevän katseen tohtoriin). Anteeksi!... Tulin
vain katsomaan tulta!

_Sanmarck_ (itseään hilliten). Niin, niin, aivan niin, siinä teitte
kauniisti, neiti! (Äänettömyys, jonka aikana tohtori kävelee
tyynnytellen itseään; Jenny poistuu.) Noo, mitä sinulla on sanomista
tähän? (Viittaa Kartiota istumaan ja istuutuu itse.)

_Kartio_. Valitan syvästi, että... että näin on käynyt.

_Sanmarck_ (jonka viha on vaihtunut katkeraksi ivaksi). Lohduttavaa
kuulla!

_Kartio_. Mutta siitä ei minnekään pääse, että sinun eristäytynyt
elämäntapasi oli omansa johtamaan tähän valitettavaan tulokseen! Enkä
minä oikeastaan ihmettele, että näin kävi.

_Sanmarck_. Etpä tietenkään! Sehän kai oli tarkoituskin.

_Kartio_ (päättävästi). Ei, mutta siihen voivat joutua terveet ihmiset,
joiden tunteet eivät ole paljaassa järkeilemisessä kivettyneet!

_Sanmarck_. Ja jotka eivät katso asiakseen hillitä niitä!

_Kartio_. Olitko sinä todellakin kyllin naivi uskoaksesi, että
sellainen elämänhaluinen ja voimakastunteinen ihminen kuin vaimosi
tyytyy koko iäkseen elävänä hautautumaan sinun kanssasi keskellä
rikasta elämää?

_Sanmarck_ (kylmästi). En, minä vain uskoin, että on olemassa kolmaskin
mahdollisuus!

_Kartio_. Tässä tapauksessa sitä nyt ei ollut. Kaikilla ei ole sinun
äärimmilleen kehitettyä itsemäärääväisyyttäsi. Vaimosi kiihkeälle ja
tunneherkälle luonteelle sellainen on suorastaan mahdottomuus. Hän
tarvitsi ilmaa, valoa ja elämää, mutta sinä et antanut sitä hänelle.
Sitten jouduttuaan hankkimaan sitä ominpäin hän tietysti kiintyi
niihin, jotka toivat hänen elämäänsä sisältöä... Minäkään en ole muuta
kuin ihminen... ja... Hm! Haluaisinpa nähdä, kuinka joku toinen olisi
käyttäytynyt minun sijassani! Minun mielestäni sinä aivan suoraan
valmistit tilaisuuden siihen.

_Sanmarck_. Kaikkia asioita voidaan puolustaa, kun ei aseteta itselleen
mitään velvollisuuksia!

_Kartio_. Minä puolustan aina persoonallista vapautta; ajatuksen ja
tunteen vapautta!

_Sanmarck_ (painavasti). Minä olen viimeinen kahlehtimaan kenenkään
persoonallista vapautta, kun se ei loukkaa toisen henkilön oikeuksia.
Mutta mikään yksilöllisen vapauden ilmaus ei voi mennä yli ihmiskunnan
yhteishyvän kannalta määrättyjen rajojen, muuttumatta samalla
rikokseksi. Käsität kai mihin jouduttaisiin, jos me kaikki rupeaisimme
tätä vapautta toteuttamaan aivan rajattomassa määrässä?

_Kartio_. Sitä on niin helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa ihmisen,
jolla on tulta rinnassa ja verta suonissaan.

_Sanmarck_. Niin, kenties. — Vaimoni tietysti valitti sinulle,
että minä en ymmärrä häntä! Ja että hän sen vuoksi tuntee itsensä
onnettomaksi... Se alkaa tavallisesti siten.

_Kartio_. Se on totta!... Hän oli väärinymmärretty ja onneton.

_Sanmarck_. Sinä ymmärsit häntä, sinä... säälit väärinymmärrettyä
naista... Hyvä Jumala, mikäs taito onkaan nuoren miehen ymmärtää
naimisissa olevaa naista!

_Kartio_. Ooh,... sinä olet verraton päätelmissäsi!

_Sanmarck_. Siltäkö tuntuu? — Olen lähinnä epäorgaanista kemiaa
tutkinut myöskin elämää. — No niin, teidän välillänne syntyi
keskinäinen luottamus... Se siitä aina syntyy!

_Kartio_ (huoaten). Niin, ikävä kyllä! Mutta minusta tuntuu kuin sinä
kääntelisit veistä omassa haavassasi!

_Sanmarck_. Niin... tavallaan!.. Paras lääke haavakuumeelle on painaa
teräs haavaan uudelleen. Se huumaa, näetkös... (Nousten.) Minä rakastan
nopeita ja tuskallisia leikkauksia... En halua kitua kauvan!

_Kartio_. Niinkö...?

_Sanmarck_. No niin, teidän keskinäinen ymmärtämyksenne vei teidät
toistenne syliin!... Sehän on ikuisesti uusiutuva asia sukupuolien
välisessä elämässä. Mutta tiedätkö, kuinka huutava se vääryys oli, jota
harjoitin vaimoani kohtaan?

_Kartio_. Tiedän. Sinä suorastaan et välittänyt hänestä.

_Sanmarck_. Se on kai asia, jonka minä tiedän parhaiten!... Hän
ei ymmärtänyt minua eikä tahtonutkaan sitä. Siihen hän oli liian
matalamielinen.

_Kartio_. Sinä loukkaat häntä!

_Sanmarck_ (kylmästi). Oo, minä pyydän! Ei mitään turhaa
ritarillisuutta! — Hänen turhamielisyyttään loukkasi, että minä pidin
muita jumalia hänen edessään. Minun olisi pitänyt hänen tuhansille
pintapuolisille pyyteilleen uhrata aikani ja kykyni, joilla olen
pyrkinyt aikaansaamaan jotain pysyväisempää ja ikuisempaa. Mutta emmekö
ole jo tarpeeksi puhuneet tästä?

_Kartio_ (nousten). Niin luulen minäkin. Tästä ei ole iloa meille
kummallekaan. Mutta yhden palveluksen olet sillä minulle tehnyt.

_Sanmarck_. Todellakin!... Mikä se on!

_Kartio_. Se on tavallaan rauhoittanut minua.

_Sanmarck_ (ivallisesti). Niinkö?... Minua ilahuttaa, että
keskustelumme on ollut niin hedelmällistä!

_Kartio_. En sääli sinua, vaikka turmelinkin onnesi, jos niin saan
sanoa.

_Sanmarck_. Oo, olitpa vaarassa olla tarpeettoman jalomielinen! Enhän
minäkään sääli sinua luovuttaissani hänet sinulle. Vai luuletko
onnistuvasi paremmin kuin minä?

_Kartio_ (hermostuneena). Niinpä otankin hänet sitten!

_Sanmarck_ (katkerasti). Tee se... Minäkin valloitin hänet toiselta...
Ja tiedätkö... tällä hetkellä minusta tuntuu kuin olisin ainakin kerran
elämässäni tehnyt suuren ja epäitsekkään hyväntyön!

_Kartio_. Saanko kysyä, onko asia nyt selvä?

_Sanmarck_. Kyllä meidän kesken! Mutta se koskee myöskin kolmatta...
Sallitko, että kutsun hänet?

_Kartio_ (nyökkää vaieten).

_Sanmarck_ (menee ovelle). Hilda!... (Hilda tulee kylmän-rauhallisena
ja luo kysyvän katseen herroihin.)

_Sanmarck_ (kiusallisen äänettömyyden jälkeen). Niin,... olemme
järjestäneet tämän asian... niin hyvin kuin voimme...

_Hilda_ (soinnuttomasti). Niinkö? Ja millä tavalla?

_Sanmarck_ (kuivasti yskäisten). Sinä ja herra Kartio matkustatte
nyt... Ymmärrätkö?

_Hilda_ (säpsähtäen; tarttuen tuolin selkänojaan). Ja minne?... Mihin?

_Sanmarck_. Mihin vain haluatte... Ehkä mieluimmin ulkomaille.

_Hilda_. Entäs sinä?... Mitä sinä aiot tehdä?

_Sanmarck_. Ettehän ole minua ennenkään ottaneet laskuihinne! Miksi
nytkään? (Kartio menee peremmälle, istuutuu flyygelin ääreen, lyö
hermostuneesti pari sointua, säpsähtää, panee kannen kiinni.)

_Hilda_ (tukahtuneesti). Tuleeko minun ymmärtää tämä niin, että me
eroamme?

_Sanmarck_. Minä kyllä järjestän omaisuussuhteet... Sinä et tule
vääryyttä kärsimään!

_Hilda_. Ja hankit laillisen eron?

_Sanmarck_. En luule sitä tarpeelliseksi. En aio tarvita sellaista, ja
eikö se ole sinullekin yhtä tarpeetonta?

_Hilda_ (raskaasti). Sinä... sinä siis hylkäät minut?

_Sanmarck_ (hiljaa). En luullut sen surettavan sinua!

_Hilda_ (koettaen turhaan pysyä tyynenä). Sinä... sinä hylkäät minut
kuin tarpeettoman romun, luovutat toiselle! Ja sen teet sinä niin
levollisesti kuin poistaisit talostasi kelvottoman palvelijan!

_Sanmarck_ (pidätetyllä katkeruudella). Niin, eikö totta... sinä et
odottanut tätä? Sinua ehkä imartelisi nähdä minun raivoavan! Sinua
kai miellyttäisi, että me taistelisimme, ampuisimme toisemme vanhaan
ritarilliseen tapaan! Niinkö? Sinä kenties haluaisit nähdä minut
kurjana jalkojesi tomussa, vai kuinka?

_Hilda_. Tunnoton!... Sitä en sinulta odottanut. (Nojaa raskaasti
tuoliin ja kätkee kasvonsa käsiinsä.)

_Sanmarck_. No, mitä sinä sitten odotit?

_Hilda_. Että olisin sittenkin ollut sinulle jonkin arvoinen. Mutta nyt
huomaan, että olen katkerasti pettynyt. Sinä et ole koskaan välittänyt
minusta, niin, niin, et koskaan! Et koskaan.

_Sanmarck_. En ole tutkinut sinun vaikuttimiasi. Miksi sinä tutkit
minun?

_Hilda_ (tuskallisesti). Mutta nyt... kun eroamme... iäksi...

_Sanmarck_. Näkisit mielelläsi minut heikkona, murtuneena!... Oo, mikä
sydämellisyys!

_Hilda_. Olisin... olisin tahtonut nähdä, olenko ollut sinulle minkään
arvoinen.

_Sanmarck_ (matalasti). Sen seikan pitäisi sinulle nyt olla jokseenkin
samantekevä!

_Hilda_ (vaikeasti). Se ei ole! Kymmenen vuotta yhdessä! Sitä ei voi
saada elämästään pois... Muistot siitä tulevat aina seuraamaan.

_Sanmarck_ (kiusaantuneesti). Mitä hyötyä on enää selvittelyistä?...
Kun emme ole ennemmin toisiamme ymmärtäneet, kuinka voisimme sitä nyt?

_Hilda_ (synkästi). Niin... Olet oikeassa!... Meidän täytyy erota!

_Sanmarck_ (hiljaa). Olet itse niin tahtonut.

_Hilda_ (tuskallisesti; istuutuen). Ja sitten olemme kuin kaksi
ihmistä, jotka eivät ole toisilleen mitään, eivätkä ole koskaan
olleetkaan toisilleen mitään!... Me kaksi, jotka muinoin kuuluimme
yhteen.

_Sanmarck_ (menee sanaakaan sanomatta akkunan ääreen).

_Kartio_ (hermostuneena). Kylliksi jo tätä kidutusta! Oletteko te
ihmisiä, kun sillä tavoin kiusaatte toisianne?

_Hilda_ (Kartioon kääntyen). Ja kumminkin, sen pitäisi olla helpointa
juuri sinulle. (Nousten.) No niin, meillä ei kai ole täällä enää mitään
tehtävää!

_Kartio_ (syvästi masentuneena). Niin luulisin!

_Sanmarck_ (kääntyen). Vielä yksi asia, jollei se ole liian paljon
pyydetty!

_Kartio_. Ole hyvä ja sano vain.

_Sanmarck_. Tulin onnellisesti päättyneen työskentelyni johdosta
kutsuneeksi muutamia ystäviäni tänne täksi illaksi. Ja jollei se ole
aivan mahdotonta, niin pyytäisin sinua, Hilda, kiusallisen huomion
välttämiseksi olemaan emäntänä juhlassa tämän ainoan kerran vielä.

_Hilda_. Peruuta se.

_Sanmarck_. Mitä ajattelet!... Päinvastoin se on aivan välttämätöntä
torjuaksemme kaikki häväistysjutut. Eikö sekin asia ansaitse huomiota?

_Hilda_ (epäröiden; käsi uunin reunalla). Se käy vaikeaksi... nyt...
Siitä tulisi raskain velvollisuus elämässäni.

_Kartio_ (matalasti). Minä luulen, että olemme sen sopivaisuudelle
velkaa, Hilda.

_Sanmarck_ (painavasti). Niin luulisin minäkin. Sinun läsnäolosi on
myöskin välttämätöntä, Aarne!

_Kartio_. Niin, niin, ymmärrettävästi!

_Sanmarck_ (kumartaa jäykästi ja poistuu. Toiset ovat hetken aikaa kuin
huumaantuneina).

_Hilda_ (antaen raivolleen täyden vallan). Sinä näit... sinä näit,
kuinka hän järjesti tämän... aivankuin mitättömän liikeasian! Kuinka
musertavan levollinen ja luja hän oli! (Menee kädet nyrkissä yli
lattian.) Ooh, tuollainen tunnottomuus haavoittaa minut kuoliaaksi!

_Kartio_ (istuutuu, pyyhkien otsaansa). Ehkä se oli sittenkin ainoa
oikea tapa! Ainakin se oli viisain.

_Hilda_ (ärsytettynä). Niin, niin, ehkä se oli ainoa oikea! Aivan
erinomainen! Ooh, sinäkin!

_Kartio_. Mutta, Hilda! Minä en ymmärrä, mitä se sinua enää liikuttaa!

_Hilda_. Liikuttaa! Pitääkö minun sitten aina ja ikuisesti joutua
tappiolle? (Nousten.) Pitääkö minun tulla karkoitetuksi talosta kuin
joku huono palvelija?

_Kartio_. Sinullehan sen pitäisi olla aivan samantekevää... nyt...

_Hilda_ (kiihkeästi). Se ei ole, tiedätkö! Yksi asia tekee minut
hulluksi!

_Kartio_. Ja mikä se on?

_Hilda_ (intohimoisesti). Se on hänen työnsä... Hän on viimeinkin
onnistunut! Suuri tulevaisuus ja loistava maine odottavat häntä... kun
sitävastoin minua... Niin, Herra ties mikä odottaa minua! Ja kumminkin,
minullakin on siinä osaa, minäkin sain sentähden kärsiä ja kieltäytyä.
Ja nyt... nyt... hän menestyksen kruunaamana ja minä koditonna,
nöyryytettynä ja ehkä häväistynäkin... Ehkä joku toinen saa nauttia
hänen työstään; meidän työstämme!... Ooh, Jumalani, se ajatus vie
minulta järjen!

_Kartio_ (rauhoittaen). No, tyynnyhän toki, Hilda! Oletko ihan sokea?
Jos olet järkevä ja oikeudenmukainen, niin sinun täytyy tunnustaa,
ettet sinä ole tässä asiassa enimmän loukattu.

_Hilda_ (jäykästi). Minä en tunnusta mitään! Minä muserran hänet!

_Kartio_. Sitä et voi! Hän on rautainen mies.

_Hilda_ (uhkaavasti). Saamme nähdä! Minulla on eräs keino, joka
varmasti pystyy häneen, niin rautainen kuin hän onkin!

_Kartio_ (kärsimättömästi). Tyhmyyksiä! Siihen mieheen ei pysty mikään!
(Nousee lähteäkseen.)

_Hilda_. Tänään se nähdään! (Poistuu nopeasti huoneesta.)

_Kartio_ (huoaten). Suuria lapsia, sanoi tohtori! Todellakin!... (Ottaa
hattunsa ja poistuu.)

_Sanmarck_ (tulee hitaasti ja harhailee tarkoituksettomasti tyhjässä
huoneessa; vaipuu pöydän luo istumaan ja kätkee masentuneena kasvonsa
käsiinsä.)

_Jenny_ (tulee hiljaa). Vanha rouva on valveilla! Hän kuuli kai jotain.

_Sanmarck_ (huoaten). Äiti raukka! Hänenkin rauhansa piti tulla
häirityksi!

_Jenny_. Niin... kunhan hän ei ottaisi sitä kovin pahakseen.

_Sanmarck_. Varmasti hän sen tekee! Hän on sen ajan nainen, jolloin ei
sukupuolisuhteilla urheiltu.

_Jenny_. Te annoitte heille vapauden, tohtori?

_Sanmarck_. Katsoin sen parhaaksi. Antaa ihmisten saada mitä he
tahtovat; sitä pikemmin he oppivat ymmärtämään, mitä he oikeastaan
tahtovat. Olen varma, että nyt he ovat kauempana toisistaan kuin
koskaan.

_Jenny_ (huoaten). Ehkä oli parasta niin.

_Sanmarck_ (ajattelevaisesti). Voitteko ajatella suurempaa kohtalon
ivaa, neiti!... Olen aineettomuuden tilalle keksinyt aineen, poistanut
tyhjyyden maailmasta ja voittanut sillä itselleni kaksinkertaisen
tyhjyyden. Poissa on nyt päämäärä, joka vuosikausia loi sisällystä
elämääni, poissa hänkin, joka sitä omalla tavallaan rikastutti.
Vuosien hellittämättömillä ponnistuksilla suoritin teon, joka uhmaa
ijäisyyttä... Ja sen tehtyäni löysin itseni raunioilta... Voitteko
ajatella jotain sellaista?

_Jenny_ (surumielisesti). Voin, tohtori!... Hetken vaikutelmille
hukatun elämän, jota ei mikään ulkonainen menestys korvaa.
Uhrautuvaisuuden, jota uhkaa ylenkatse, kiittämättömyys ja täydellinen
unohdus!

_Sanmarck_ (lämpimällä osanotolla). Olette oikeassa, neiti!... Minä
ymmärrän niin hyvin!

_Rouva Sanmarck_ (tulee kiihtyneenä). Mitä maailmassa täällä on oikein
tekeillä? Mitä on tapahtunut, Alfred?

_Sanmarck_. Rauhoitu, äiti! Ei mitään vaarallista.

_Rouva Sanmarck_. Älä yhtään kiellä, Alfred! Luuletko, etten huomannut?
Minä en ole sokea enkä kuuro!

_Sanmarck_. No niin, parasta kai, että sinäkin sen tiedät. — Annoin
heille vapauden...

_Rouva Sanmarck_ (hämmästyen). Oletko hullu?... Vapauden! Sitä heillä
on ollut liiaksikin!... Ero siis?

_Sanmarck_ Niin... Se oli paras tapa ratkaista asia.

_Rouva Sanmarck_. Hyvä Jumala, oletteko te sitten turkkilaisia! Ne
sellaista tekevät! Paras tapa... vielä vai! Mitä siitä sanovat ihmiset?
Tyhmyyttä, äärimmäistä tyhmyyttä, sanon minä! Sen sinä kauniisti
korjaat!

_Sanmarck_ (lujasti). Ei, äiti! Minä en muuttele päätöksiäni!

_Rouva Sanmarck_. Hellan ääreen ja kovaa komentoa! Se on paras tapa...
Tee sillä tavalla, ja Hilda siunaa sinua kuolinpäiväänsä asti! Taikka
sitten minä en ole nainen enkä tunne naisia!

_Sanmarck_. Emmehän elä keskiajalla!

_Rouva Sanmarck_. Keskiajalla eli tosiaan ihmisiä. Mutta minä en
totisesti tiedä miksi nimittäisin näitä! Nämä eivät itsekään tiedä mitä
tahtovat!

_Sanmarck_. Sinä sanoit totuuden!

_Rouva Sanmarck_. Minä sanon sinulle, että joutilaisuus ja hyödytön
elämä... ne kasvattavat semmoista! Ei ymmärretä toisiaan!... Ei sovita
yhteen! Ei ole samanlaiset mielipiteet!... Minä en ymmärrä enää ihmisiä!

_Sanmarck_ (raskaasti). En minäkään! (Kätkee kasvonsa käsiinsä.)

_Rouva Sanmarck_ (lohduttaen). Älä nyt ota sitä pahaksesi, Alfred!
Itselleen Hilda siinä suurimman vahingon teki. Hän saa vielä katua tätä
askeltaan. Ole mies, Alfred!

_Jenny_. Samaa sanon minäkin! Hän ei ole teidän surunne arvoinen,
tohtori!

_Sanmarck_ (huoaten). Hänessä oli kumminkin väärennettynä se nainen,
jota mies kaihoo!




KOLMAS NÄYTÖS.


(Sivuhuone tohtori Sanmarckin asunnossa. Perällä syrjääntyönnettävillä
ovilla varustettu laaja oviaukko, joka yhdistää huoneen ruokasaliin.
Oikealla etualalla uuni, sen vieressä ovi ja samalla puolen perällä
pieni leposohva. Vasemmalla akkuna ja sen edessä pöytä. Pöydän takana
on tavallinen tuoli ja samoin pöydän sivulla nojatuoli. Samalla puolen
perällä nurkkahyllyke ja molemmin puolin oviaukkoa reheviä kasveja.
Avoimen oven kautta näkyy ruokasalin suuri pöytä tuoleineen. On ilta.)

(Pöydän ääressä istuu joukko juhlapukuisia naisia ja herroja, jotka
ovat lopettaneet aterioimisen ja käyneet käsiksi viineihin. Pöydän
päässä istuvat tohtori ja Hilda, heidän lähellään Jenny ja Kartio, ja
toisessa päässä tohtori Tela. Väliverhon auetessa kuuluu puheensorinaa.)

_Tela_ (kilahuttaa lasiinsa herättääkseen huomiota). Hyvät naiset
ja herrat! — Juhliessamme päivän sankaria ja puhuessamme hänen
kunniakseen, olemme unohtaneet toisen, jolla myöskin on oma, joskin
näkymätön, osansa siinä kauniissa voitossa, minkä arvoisa isäntämme
on saavuttanut tieteelle... (Kumartaa Hildalle.) Tarkoitan suloista
emäntäämme, tohtorinna Sanmarckia. (Hilda nousee vaivaloisesti tohtorin
käsivarteen nojaten. Kaikki toiset myöskin nousevat.) Sentähden pyydän
muutamin vaatimattomin sanoin tulkita koko tieteellisen piirimme syvän
kiitollisuuden- ja kunnioituksentunteen siitä uskollisuudesta ja
uhrautuvaisuudesta, jolla te, rouvani, olette tasoittanut nerokkaalle
miehellenne tietä kuolemattomuuteen. Olette näinä pitkinä työn ja
toiminnan vuosina seisonut uskollisena miehenne rinnalla, tukenut häntä
ja ylläpitänyt hänen uskoansa suureen päämääräänsä.

Me voimme elävästi kuvitella, kuinka paljosta olette näinä vuosina
saaneet kieltäytyä tieteen hyväksi ja mitä kaikkea tämä sitkeä ja
uupumaton pyrkimys on vaatinut teiltä, rouva. Ei ole vähäksi arvattava
se osa, mikä naisella on kodissa, mutta vielä enemmäksi on se
arvioitava silloin, kun perheen päämies omistaa elämänsä korkeampien
tarkoitusperien saavuttamiseen. Teillä, hyvä rouva, on ollut uskoa
miehenne suureen tulevaisuuteen, luottamusta hänen kykyynsä, ja,
ennen kaikkea, teidän on korkeimmassa mitassa onnistunut luoda se
sopusointuinen ja rauhallinen koti, jonka helmassa nerokas mies on
voinut koota voimiaan paljon vaativaan työhönsä. Monesti olette saanut
hänet kodille takaisin ponnistuksien uuvuttamana, vastoinkäymisien
synkentämänä ja pettymyksen vaot otsallaan. Mutta teidän lämmin
äänenne on haihduttanut epäilykset hänen mielestään ja pehmeä
kätenne tasoittanut pettymyksien jäljet hänen otsaltaan... Sanalla
sanoen, hänen korkea päämääränsä on asettanut teille velvollisuuksia
yli tavallisen perheenemännän mitan, mutta te olette täyttänyt ne
kunnialla. Nyt on pitkien, pitkien vuosien työ johtanut erinomaisiin
tuloksiin, voitto on saavutettu ja uhrautuvaisuus saanut palkintonsa.
Niinpä saakoon se nyt tunnustuksensakin, jonka me kaikki mielihyvällä
tahdomme antaa teille, rouva. Siis lausuen meidän kaikkien vilpittömän
ja jakamattoman kiitollisuuden teille, rouva, esitän tämän maljan
suloiselle emännällemme!... Rouva Sanmarckin malja! (Kaikki yhtyvät
maljaan »hyvä»-huudoin, Kartio silmiinpistävän koneellisesti. Hildan on
vaikea hillitä mielenkuohuaan.)

_Sanmarck_. Vaimoni puolesta pyydän kiittää tohtoria hänen kauneista
sanoistaan. Ne loihtivat todellakin esiin väärentämättömän kuvan
naisesta, jonka vaikutus kodissa ja sen kautta koko yhteiskunnassa on
arvaamaton, jota ilman miehen elämä olisi vain ilotonta ja puolinaista.
Ne loivat viehättävän kuvan naisesta, joka jonain ajankohtana
selittämättömänä välttämättömyytenä ilmestyy miehen elämään, liittyen
siihen täydelliseksi sopusoinnuksi. Ne loivat kuvan naisesta, joka
liikkuu kodissa huomaamattomana kuin eetterin värähdys, mutta jonka
olemassaolon jäljet näkyvät kaikkialla. Ne antoivat meille käsityksen
naisesta, joka ei käy parantamaan yhteiskuntaa laiminlyömällä sen
osan siitä, mikä on häntä lähinnä ja mikä on hänen parannettavakseen
langennut... Hyvät naiset ja herrat! Tälle kuvaamalleni naiselle,
äidille, vaimolle ja perheenemännälle, joka valitettavasti on nyt
joutumassa muinaismuistojen joukkoon, pyydän omistaa tämän maljan!
(Kaikki juovat maljan. Hilda kohottaa lasinsa, mutta laskee sen
maistamatta pöydälle. Seurue nousee pöydästä ja hajaantuu muihin
huoneisiin. Jenny tulee etuhuoneeseen, heittäytyy sohvalle ja puhkee
hermostuneisiin nyyhkytyksiin. Kohta hänen jälessään tulee Kartio
sytyttäen sikaarin.)

_Kartio_ (huomaten Jennyn). Ooh, anteeksi! Minä poistun! (Aikoo mennä.)

_Jenny_. Ei, ei, jää! (Hilliten itsensä.) Emmekö voisi sietää toisiamme
vielä tätä lyhyttä aikaa?

_Kartio_ (synkästi). Mikä sinun on?

_Jenny_ (nousten; tuskallisesti). Oo, tätä juhlaa, tätä juhlaa! Kunpa
se olisi jo lopussa!

_Kartio_. Niinkö ajattelet?

_Jenny_ (istuutuen). Tämä käy yli voimien! Maljoja, puheita ja
pakotettuja hymyilyjä... Peitettyä tuskaa ja katkeruutta!... Kuinka
minä olenkaan pelännyt Hildan tähden!

_Kartio_. Miksi niin?

_Jenny_. Etkö näe, kuinka äärimmilleen hermostunut ja jännittynyt hän
on?

_Kartio_ (katkerasti). Sinua sen ei pitäisi surettaa!

_Jenny_. Miksi niin?

_Kartio_. Sitähän te olette tahtoneetkin! Sinähän halusit kostaa.

_Jenny_. Ei, ei kostaa! Näin täytyi käydä! Tuo valheellisuus ei voinut
jatkua kauemmin, Meidän kaikkien tähden... sinunkin!

_Kartio_ (kärsimättömästi). Vain sanoja! Kauniita sanoja!

_Jenny_. Olen ajatellut asiaa katkeruudetta, enkä ole tullut muuhun
tulokseen kuin tähän... En tahdo puhua hukkaan menneestä elämästäni...
Minun puolestani olet vapaa! Menettele niinkuin parhaaksi näet.

_Kartio_. Todellakin!... Tuo sinun jalomielisyytesi heräsi jokseenkin
myöhään!

_Jenny_. Olen tullut huomaamaan, ettei tuo tai tämä muoto yksin takaa
sukupuolien välisten siteiden kestävyyttä, jolleivät yksilöt sisäisesti
kasvata itseään toisiaan varten.

_Kartio_ (purevasti). Sinä olet paljon kehittynyt eilisestä!

_Jenny_. Olen tänään saanut nähdä, kuinka vastoinkäymisiä kannetaan!

_Kartio_. Oo, vai niin! Sinä siis aiot seurata suurta esikuvaasi!

_Jenny_ (vakavasti). Pilkkaa sinä vain! Se on heikomman oikeus! . . .
Tohtoriin sinun pilkkasi ei uletu!... Hän on ihailtava mies!

_Kartio_. Makuja on monenlaisia!

_Jenny_ (nousten, painavasti). Ja miehiä monenlaisia! — Pidä silmällä
Hildaa, minä aavistan, että hän aikoo tehdä jotain!

_Kartio_ (säpsähtäen). Miksi niin luulet?

_Jenny_. Minä tiedän vain, että hän hautoo mielessään jotain.

_Kartio_. Oletko sitten huomannut mitään?

_Jenny_. Olen ja en... Meillä naisilla on tarkka vainu! Kunpa vain
tietäisin, mitä se on. (Poistuu.)

_Kartio_ (päätään pudistaen). Tyhmyyksiä!... Mitä se voisi olla!
(Seuraa hänen perässään. Hilda tulee tohtorin käsivarteen nojaten hyvin
hermostuneena.)

_Sanmarck_. Kas niin, täällä voit rauhassa levähtää. Täällä ei ole
ketään!

_Hilda_ (vaipuen uupuneena sohvalle). Oo, mitä inhoittavaa ivaa!

_Sanmarck_. Rauhoitu, Hilda! Se ei ollut ainakaan tahallista.

_Hilda_. Täytyykö minun kestää vielä useampia tällaisia nöyryytyksiä?

_Sanmarck_ (tyynesti). Ei... Toivoakseni sinua ei kiduteta enää
ylistyspuheilla.

_Hilda_ (jäykästi). Parasta olisikin! Olin jo vähällä sanoa niille
totuuden vasten kasvoja!

_Sanmarck_. Minkä totuuden?

_Hilda_. Että koko tuo kaunis puhe oli vain narripeliä ainakin minuun
nähden. Ja että siinä ei ollut totta sanaakaan!

_Sanmarck_ (terävästi). Ja ketä sinä luulet tuollaisen totuuden
ilahduttavan?

_Hilda_ (kiivaasti). Siitä minä en välitä! Säästäkööt ylistyksensä
ansiokkaammille. Minä en niitä kaipaa!

_Sanmarck_. Sellainen vaatimattomuus on sinulle kunniaksi, Hilda.

_Hilda_ (katkerasti). Sinulle tämä mahtaa olla hauskaa!

_Sanmarck_. Kyllä, hyvin hauskaa!... Niin hauskaa kuin
kuolemaantuomitulle tanssia oman hirsipuunsa juurella!

_Hilda_. Miksi niin? Onhan se käynyt aivan laskelmiesi mukaan.

_Sanmarck_. Minkä laskelmien?

_Hilda_. Saithan tilaisuuden nöyryyttää meitä, samalla kuin osoitit
meille, kuinka korkealle olet itse kohonnut. Eikö niin?

_Sanmarck_. Hourailet, Hilda! Minun voittojani ja tappioitani ei
korvata niin vähällä! — Mutta etkö halua vieraiden joukkoon?

_Hilda_ (nousten). En, kiitos! Tällä hetkellä haluan vain päästä
mahdollisimman kauaksi heistä.

_Sanmarck_. Mahdotonta, Hilda!

_Hilda_ (tuskallisesti). Mutta ymmärräthän, etten voi tätä kestää! Minä
pelkään joka hetki voimieni pettävän... Anna minun mennä!

_Sanmarck_ (lujasti). Muista, Hilda, että tämä koskee yhtä paljon sinua
kuin minuakin!... Sinä jäät!

_Hilda_ (synkästi). No niin... minä jään, kun täytyy! Mutta anna minun
levähtää!

_Sanmarck_. Tee niin... Voinhan sanoa heille, ettet voi oikein hyvin.

_Hilda_ (kärsimättömästi). Niin, niin... jätä minut nyt!

_Sanmarck_. Niinkuin tahdot!... Minun on ainakin mentävä!... (Jenny
tulee.) Kas, tekö se olettekin, neiti! (Poistuu.)

_Hilda_ (hetken vaiti oltuaan). Kuule, Jenny... sinä olet kai minulle
kovin vihoissasi?

_Jenny_. Onko se sinusta niin ihmeellistä?

_Hilda_. Ei. Sinulla on todellakin syytä siihen... (Hieman epäröiden.)
Vaan yhden asian tahdon sinulle kumminkin sanoa...

_Jenny_. Ja minkä sitten?

_Hilda_ (matalasti). Sinä voit vihata minua, mutta et kadehtia!

_Jenny_. Niinkö...?

_Hilda_. Koskaan en ole ollut yksinäisempi, hyljätympi ja onnettomampi
kuin nyt... Herra ties, mitenkä tämä vielä päättynee!

_Jenny_ (surumielisesti). Ei, Hilda, en vihaa sinua enää!... Näenhän.
että sinä kärsit. Ensin olin kyllä sinulle kovin katkeroitunut.

_Hilda_. Mutta miksi et ole enää?

_Jenny_. Niin, katsos... ajattelin asiaa syvemmin ja huomasin, että nyt
olen nousemassa siitä, johon sinä olet joutumassa.

_Hilda_ (kipeästi satutettuna). Ooh!... vai niinkö?

_Jenny_ (säälivästi). Niin, niin, älä pahastu! En tarkoittanut loukata
sinua.

_Hilda_ (käy ovella, pysähtyy, kääntyy takaisin). Oo, ei tee mitään!
(Vaikenee hetkeksi:) Olet oikeassa, te olette kaikki oikeassa! Minussa
mahtaa olla jotakin nurjaa!

_Jenny_ (huoaten). Herra varjelkoon! Kukapa täällä olisi niin
täydellinen?

_Hilda_ (työntää keinutuolin lähemmäksi, nojaa siihen; kiihkeästi).
Sano minulle, Jenny, olenko niin erilainen kuin muut, ettei kukaan
minua ymmärrä?

_Jenny_. Sitä ei kukaan voi sinusta sanoa.

_Hilda_. Joko täytyy minun olla väärässä ja kaikki muut ovat oikeassa
taikka päinvastoin! Sen vain tiedän, etten sovi tähän maailmaan.

_Jenny_. Hilda raukka! Sinä taistelet omaa itseäsi vastaan!

_Hilda_. Mistä sen tiedät?

_Jenny_. Sinä epäilet itseäsi ja se on vaikeinta.

_Hilda_. Ooh, se on vain heikkoutta!

_Jenny_. Mutta se on inhimillistä.

_Hilda_ (katsellen häntä terävästi). Kuule, sinä olet viime aikoina
muuttunut, Jenny!

_Jenny_ (säpsähtäen). Minäkö —? En suinkaan! Sinä erehdyt, Hilda!

_Hilda_. Älä kielläkään! Olet käynyt vakavammaksi... Mistä se johtuu?

_Jenny_. Ihminen ei voi aina olla nuori ja uhmaileva. (Nousee
kävelemään.) Elämä kesyttää!

_Hilda_ (jäykästi). Ei minua!

_Jenny_. Kyllä, Hilda... sinutkin, kun vain saat tarpeeksi monta
kolausta. (Ottaa hyllyltä kirjan ja selailee sitä.)

_Hilda_ (uhmaillen). Senpä minä tahtoisin nähdä!

_Jenny_. Ehkä saatkin nähdä! Sinä olet hyvällä alulla siihen. —
Myöhemmin väsyt alituiseen sotakannalla olemiseen ja rupeat ikävöimään
sovintoa.

_Hilda_ (nojaten uuniin, katsellen häntä epäilevästi). Kenties! — Mutta
minusta tuntuu kuin et olisi oikein rehellinen minulle.

_Jenny_ (hämmästyen; pannen kirjan pois). Rehellinen!... Minä en
tosiaan ymmärrä, mitä sinä oikein tarkoitat!

_Hilda_ (terävästi). Sinä olet rakastunut tohtoriin!

_Jenny_ (säikähtäen). Mutta Hilda!

_Hilda_. Niin, niin, ei hyödytä kieltää!

_Jenny_. Se ei ole totta, Hilda! Minä ainoastaan ihailen hänen kirkasta
älyään ja murtumatonta voimaansa.

_Hilda_. No niin, sehän on sama asia!

_Jenny_. Ei, ei, Hilda, hänen erinomaiset ominaisuutensa ovat
kohottaneet minut.

_Hilda_ (katkerasti). Ja minut ne ovat painaneet alas!
(Mustasukkaisesti; nojaten keinutuoliin.) Mutta mitäs siitä! Minun
täytyy tunnustaa, että siinä teet järkevästi, hyvin järkevästi!

_Jenny_ (haavoitettuna). Hilda!... Minä en voi puhella kanssasi
kauemmin! (Poistuu.)

_Hilda_ (kävelee kiihtyneenä edestakaisin). Ooh, tätä elämää, tätä
elämää! Niin narrimaista... niin inhoittavaa! — (Istuu ja puhkee
hermostuneisiin nyyhkytyksiin, mutta rohkaisee itsensä.) Ja mitä se
oikeastaan minua liikuttaa!...

_Sanmarck_ (tulee sisään). Kas niin, voitko jo tulla toisten joukkoon?

_Hilda_ (kylmästi). En!

_Sanmarck_. Vieraat rupeavat pian kummastelemaan.

_Hilda_. Ja minulle se alkaa olla samantekevää!

_Sanmarck_. Sokea, etkö käsitä, mitä se merkitsee! (Sisältä kuuluu
musiikkia; soitetaan Sibeliuksen «Valse Iriste».)

_Hilda_ (kuuntelee hetken vaiti ollen, tulee äkkiä tunneherkäksi
ja sanoo kaihomielisesti). Ooh, tuo musiikki, tuo musiikki! Se tuo
mieleen niin paljon... Muistatko, Alfred, kun soitettiin tuota kerran.
(Hitaasti ajatuksissaan.) Siitä on jo kymmenen vuotta... (Uneksien.)
Oli kevät ja me olimme niin nuoria... niin nuoria... (Äänessään
sisäistä itkua.) Kuinka toisenlaista olikaan silloin!

_Sanmarck_ (raskaasti; tuijottaen akkunasta ulos). Toisenlaiseksi
minäkin tätä päivää kuvittelin!

_Hilda_ (hetken vaiti oltuaan). Nyt, kun ainaiseksi eroamme... meidän
pitäisi keskustella rauhallisesti, Alfred.

_Sanmarck_ (hiljaa). Niin luulisin minäkin!

_Hilda_ (värähtävin äänin). Voit hyvin ymmärtää, ettei tämä ole niin
helppoa minullekaan... Kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen ei voi
rauhallisin mielin ottaa tällaista askelta.

_Sanmarck_. Kukaan ei ymmärrä sitä syvemmin kuin minä. (Menee
liikutustaan salaten akkunaan.)

_Hilda_ (vaikeasti). Sano minulle, Alfred, tuletko koskaan kaipaamaan
minua... kun olen... poissa?

_Sanmarck_. Kyllä... hyvin paljon, Hilda.

_Hilda_. Niinkö? Onko se ihan totta, Alfred?

_Sanmarck_ (kääntyen). On, Hilda... (Raskaasti.) Enhän minä ole tätä
tahtonut.

_Hilda_ (katkerasti). Miksi et sitten koskaan näyttänyt, että olin
sinulle jonkin arvoinen? Miksi olit niin järkkymätön?

_Sanmarck_. En voinut muuta. Oikea mies ei voi myydä elämänsä suurinta
ajatusta naisen tähden. Sinä vain et ymmärtänyt sitä, ja siitä johtui
tämä sovittamaton ristiriita.

_Hilda_. Sinä et siis vihaa minua, Alfred?

_Sanmarck_ (hiljaa). En.

_Hilda_. Mistä sitten johtuu, ettet halua sovintoa?

_Sanmarck_. Se ei ole minun vallassani. En tahdo alentaa sinua
hairahtuneen vaimon nöyryyttävään asemaan. Jos minä voisinkin unohtaa,
niin sinä et kumminkaan sitä voisi.

_Hilda_. Olet oikeassa, Alfred... Minä en sitä voisi!... Mikä on
särkynyt, se on särkynyt!

_Sanmarck_ (matalasti). Mutta minä tiedän, että me tulemme suuresti
kaipaamaan toisiamme...

_Hilda_ (nousten tuskan voimalla). Ei, Alfred, ei puhuta siitä!... Tämä
keskustelu vie minulta kaiken rohkeuden!

_Sanmarck_. Niinkuin tahdot. — Sinä voit vielä jäädä tänne... Minä voin
esittää vieraille muutamia muistiinpanojani. Se kyllä kiinnittää heidän
huomionsa joksikin aikaa. (Aikoo mennä.)

_Hilda_ (kauhistuneena, horjahtaen hyllyä vastaan). Alfred!

_Sanmarck_ (kääntyen). Mitä tahdot, Hilda?

_Hilda_ (hermostuneesti käsiään väännellen). Etkö voisi jättää sitä
toistaiseksi?

_Sanmarck_. Mahdotonta, Hilda! Minun täytyy hankkia heille jotain
mieltäkiinnittävää.

_Hilda_. Jumalan tähden, minä pyydän!... Jätä se!

_Sanmarck_. Mikä sinua oikein vaivaa, Hilda?

_Hilda_ (sekavasti). En tiedä... En voi oikein hyvin! Olen
ylivoimaisesti ponnistellut. (Vaipuu tuolille.) Olen aivan sekaisin...

_Sanmarck_ (kumartuen hänen puoleensa). Kas niin, koeta nyt rauhoittua!
Minä lähetän Kartion tänne, eikö niin? (Poistuu perälle.)

_Hilda_ (tuskallisesti). Nyt hän huomaa sen! Ratkaisun hetki
lähestyy... Jumalani, jospa voisin pysyä rohkeana!... Olen niin
yksin... (Nousten.) Miksi ei kukaan tule tänne?... Hyvä Jumala, kun
ei vain tapahtuisi onnettomuus! (Vaipuu käsiään väännellen sohvalle.
Kartio tulee. Hilda rientää kiihkeästi häntä vastaan.) Sinäkö, Aarne!
Taivaalle kiitos, että tulit! Olen nääntymäisilläni tuskaan ja
epätoivoon! (Kiertää kätensä hänen kaulaansa.)

_Kartio_ (hiljaa irrottautuen). Ei, ei niin kiihkeästi, Hilda! Muista,
missä olemme.

_Hilda_. Kuinka sen unohtaisin! Vie minut pois täältä, Aarne! Minä en
jaksa... minä en voi kestää tätä kauemmin!

_Kartio_. Pois... mihin?... Oletko järjiltäsi?

_Hilda_. Mihin tahansa! Kunhan vain pääsen pois täältä!

_Kartio_. Mahdotonta, Hilda! (Istuutuu.)

_Hilda_. Täällä polttaa maa jalkaini alla. Syvimpiä sydänjuuriani
myöten tunnen, etten enää kuulu tänne!

_Kartio_. Ole nyt järkevä, Hilda! Mitä sanoisivat vieraat, jos nyt
poistuisit?... Ei, Hilda, sinun on kestettävä loppuun asti. Sen olemme
miehellesi velkaa! (Kuuluu taas soittoa sisältä.)

_Hilda_ (hyvin tuskaisesti). Ooh, tuota musiikkia taaskin! Se käy aivan
minun lävitseni! Se kuuluu kuin hautauskellojen soitto korvissani!
(Painaa molemmin käsin korviaan.)

_Kartio_ (huolestuneesti). Hilda, Hilda, koeta nyt rauhoittua! Muuten
paljastat itsesi noille ihmisille.

_Hilda_. Siksi en uskallakaan mennä sinne... Minun on suorastaan
mahdotonta teeskennellä heille!

_Kartio_ (synkästi). Niin, niin, raskasta on juhlia, kun ei ole
juhlatuulella.

_Hilda_ (toivottomasti). Minä aavistan onnettomuutta!

_Kartio_. Sinä olet ylenmäärin hermostunut, Hilda!

_Hilda_. Oo, jospa tietäisit, Aarne, minkälaista kidutusta olen saanut
kestää!

_Kartio_ (vaipuen istumaan). Niinkuin ei tämä minua kiduttaisi! Tämä
silmäinpeittäminen!

_Hilda_. Ja nuo kauheat puheet!

_Kartio_ (katkerasti). Ne myöskin!... Hän tiesi kyllä, minkä juhlan hän
meille valmisti!

_Hilda_ (menee hänen luokseen ja hyväilee häntä). Ei ajatella sitä
enää, Aarne! Eläkäämme toisillemme ja unohtakaamme kaikki!

_Kartio_ (synkästi). Niin, Hilda!... jos voimme sen tehdä!

_Hilda_. Mitä sinä sillä tarkoitat? Miksi olet niin kylmä?

_Kartio_ (pyyhkien otsaansa). En tiedä... Ehkä siksi, että olen täällä.
Täällä on niin tukahuttavaa!

_Hilda_ (tulisesti). Mutta onhan hän luopunut oikeuksistaan!
Vapaaehtoisesti luopunut.

_Kartio_. Kenties se onkin juuri siksi, Hilda!

_Hilda_ (tuskallisesti). Mitä sinä oikein tarkoitat? Sinä olet
muuttunut, Aarne! Et ole enää sellainen kuin ennen! (Kiivaasti.) Sinä
olet kylmennyt minulle!

_Kartio_. Älä kiivastu! Olen viime aikoina alkanut katsella suhdettamme
toisilla silmillä... Olemme kuvitelleet siitä liikoja, Hilda!

_Hilda_. Siinäpä se on! Sinä olet kylmennyt minulle, Aarne!

_Kartio_. En... kunniani kautta, en! Mutta minua kalvaa epäilys, voiko
tuollaiselle perustukselle mitään todellista elämää rakentaa... Alan
aavistaa, että tohtori oli oikeassa, kuten tavallista. Hän on aina
oikeassa!

_Hilda_ (matalasti). Ja mitä hän sitten sanoi?

_Kartio_. Että tuollaiset suhteet aina särkyvät, kun ne tuovat mukanaan
myöskin velvollisuuksia!

_Hilda_ (ylös ponnahtaen). Ja sinä uskot sen!

_Kartio_. Hänen terävä logiikkansa repi minulta harhaluulot, ja tämä
ilta on sen vain vahvistanut. Se oli vain huumausta!

_Hilda_ (heittäytyy hänen eteensä ja nojaa hänen polviinsa). Se ei ole
totta, Aarne! Se ei saa olla totta! Sinä et saa ajatella niin, Aarne...
se olisi liian... liian julmaa! Silloinhan suhteemme olisi...

_Kartio_ (katkerasti). Järjetöntä! Niin, sitä se onkin!

_Hilda_ (tuskallisesti). Ei, ei, Aarne! Et saa sanoa niin! Silloinhan
ei enää kannattaisi elää!

_Kartio_. Mutta ajattelehan, Hilda! Meidänkin harrastuksiamme hallitsee
todellinen elämä. Ja minä pelkään tuottavani sinulle kieltäymyksiä,
joiden valossa alat ihannoida entisyyttäsi... Tiedätkö, mikä sitten
seuraa?... Katumus... ja se on pahinta kaikesta!

_Hilda_ (jäykästi). Ymmärränkö sinua oikein? Sinä siis peräydyt?

_Kartio_. Luuletko, että voi poistaa Alfred Sanmarckin kaltaisen
perseonallisuuden elämästään kuin vanhan vaatteen? Ei, Hilda... hänen
muistonsa tulee meitä aina seuraamaan!

_Hilda_ (synkästi, ylös hypähtäen). Etkö luule minun ymmärtävän, mitä
sinulla on kaiken tuon takana? Sinä olet kyllästynyt minuun, niinkuin
kyllästyit Jennyyn! Oo, nyt minä tunnen sinut!

_Kartio_. Hilda!

_Hilda_. Niin, niin, ei kannata teeskennellä enää! (Kylmän
ivallisesti). Olen pahoillani, että olin niin heikko kuin olin!
Anteeksi, että vaivasin sinua!

_Kartio_ (toivottomasti). Ei hyödytä mitään tämä kiista. Meidän on
jatkettava niin kuin olemme alottaneetkin!

_Hilda_ (kylmästi). Olet oikeassa! On tarpeetonta tuhlata enemmän
sanoja! Sinä et ole se mies, joksi sinua uskoin...

_Kartio_. Mitä sinä sillä tarkoitat?

_Hilda_. Sinä olet heikko!

_Kartio_ (raskaasti). Huumaus on haihtunut ja kylmä todellisuus astunut
sijaan!

_Hilda_. Raukka!... Mutta samantekevä! Minä taistelen yksinäni!

_Kartio_. Silloin on parasta, että käyt sovintoon miehesi kanssa!

_Hilda_ (lujasti). En koskaan!

_Kartio_. Uhmailet turhaan, Hilda!

_Hilda_. Minun täytyy, ymmärrätkö! Peräytyminen on myöhäistä. Olen
polttanut sillat takanani!

_Kartio_. Mitä tarkoitat?

_Hilda_. Oo, sinä et tiedä, mitä minä olen tehnyt!

_Kartio_ (levottomasti). Ja mitä sinä olet sitten tehnyt?

_Hilda_. Hän etsii parhaillaan muistiinpanojaan, joissa on tulokset
hänen tieteellisestä työskentelystään —

_Kartio_ (pahaa aavistaen). Niin, ja mitä sitten?

_Hilda_. Hän ei löydä niitä...

_Kartio_ (kauhuissaan). Sinä — sinä olet...?

_Hilda_ (rajusti). Polttanut ne, niin! Hänen kymmenen vuoden
työskentelystään on vain hiukkanen tomua jäljellä!

_Kartio_ (parahtaen). Onneton! Miksi? Miksi?

_Hilda_ (intohimoisesti). Emme olleet tasavoimaiset. Niin kauvan
kuin hänellä oli tuo, jota hän kutsuu elämäntehtäväkseen, oli hän
kukistumaton. Minulla ei ollut sellaista enkä voinut luoda itselleni
sellaista. Siksi jouduin aina ja ikuisesti alakynteen!

_Kartio_. Tiedätkö, onneton,' mitä olet tehnyt?

_Hilda_. Tiedän! Olen riistänyt häneltä hänen voimansa lähteen! Kun hän
luopui minusta levollisesti kuin kelvottomasta kappaleesta, tapahtui se
vain siksi, että hänelle jäi jotain minua korkeampaa ja arvokkaampaa.
Silloin minä vannoin riistäväni sen häneltä, tekeväni hänet yhtä
avuttomaksi kuin itse olen!

_Kartio_ (rajattomalla katkeruudella). Ei, onneton, siinä ei ole
vielä kaikki! Et ole ainoastaan hävittänyt miehesi elämäntyötä, vaan
riistänyt ihmiskunnalta yhden ihmishengen parhaimpia saavutuksia! Olet
tehnyt korvaamattoman vääryyden. Rikoksesi on sovittamaton, luonnoton!

_Hilda_ (uhmaillen). Mitä liikuttaa minua ihmiskunta!

_Kartio_ (raivostuen). Ei mitään, sinä itsekkyyden perikuva! Kaiken
pitää olla vain sinua varten! Yksin sinun tähtesi paistaa aurinko, vain
sinun tähtesi käy tuuli ja sataa! Yksin sinun tähtesi viheriöitsee
tämä siunattu maakin, joka kasvattaa sinunlaisiasi olentoja!... Oo, en
milloinkaan ole ymmärtänyt miestäsi niin hyvin kuin nyt! Minä kauhistun
sinua! Kaiken muun voi antaa anteeksi, mutta ei koskaan tällaista!
(Syöksyy kuohuissaan ulos.)

_Hilda_ (kiirehtii hänen jälkeensä; tuskallisesti). Aarne! Aarne! Älä
jätä minua yksin!... Aarne!... (Nojaten ovipieleen kuiskaa hiljaa.) Hän
meni ja hänen kanssaan katkesi viimeinenkin side elämään... (Suoristaa
itsensä.) Nyt olen yksin ja nyt olen voimakas! Tulkoon mitä tahansa!...
(Sanmarck tulee tavattoman liikutettuna.)

_Sanmarck_. Minun paperini, Hilda!

_Hilda_ (säpsähtäen). Mitä on tapahtunut?

_Sanmarck_. Ovat jäljettömiin hävinneet! Joku on ne ottanut. Täytyy
toimittaa ankara tutkinto!

_Hilda_ (kolkosti). Se on tarpeetonta!

_Sanmarck_. Kuinka...? Sinä siis tiedät, missä ne ovat?

_Hilda_. Tiedän... Voit säästää kaikki etsimiset; niitä papereita ei
enää ole!

_Sanmarck_ (kuin ukkosen iskemänä). Mitä sanot? Oletko menettänyt
järkesi? Etkö käsitä, että leikinlaskusi on rumaa, Hilda!

_Hilda_ (jäykästi). Se ei ole leikkiä, Alfred!

_Sanmarck_ (ravistaen häntä tuskan voimalla). Jumalan nimessä, missä
ovat paperini? Vastaa, ihminen!

_Hilda_ (lujasti). Minä — minä olen ne polttanut!

_Sanmarck_ (äännähtäen kuin haavoitettu tiikeri). Polttanut!...
(Kohottaa kätensä kuin aikoisi syöksyä hänen kimppuunsa, mutta
lyyhistyykin huumaantuneena tuolille.) Polttanut!... Polttanut!...
Polttanut! (Hänen äänensä kuolee lopulta kuiskaukseksi.)

_Hilda_ (raivon huumauksessa). Niin, sinun ylpeä unelmasi on nyt
sirpaleina, niinkuin minunkin! Sinun vuosia kestäneestä työstäsi on
vain hiukkanen tomua jäljellä! Näetkö nyt, kuka on voimakkaampi?...
Sinä luulit olevasi kukistumaton, mutta nyt istut siinä avutonna kuin
lapsi särkyneen lelunsa ääressä! Oo, sinä olet yhtä kurja ja heikko
kuin muutkin! Tarvittiin vain isku oikeaan paikkaan!

_Sanmarck_ (sanomattomalla tuskalla). Ei, ei, sinä et ole voinut
tehdä näin suunnatonta vääryyttä minulle! Sinä lasket vain kauheata
leikkiä... Sano, että niin on, Hilda! Sano!...

_Hilda_ (nojaten hyllyyn). Älä toivo turhia! Kylmä totuus on, että
niitä papereita ei enää ole!

_Sanmarck_. Hyvä Jumala! Onko sitten järkesi himmentynyt?

_Hilda_ (rajusti). Sinä näet, että sinunkin sydämeesi osataan, niin
kivettynyt kuin se onkin! — Kuule, sinä rakastit noita elottomia
papereitasi, eikö totta?

_Sanmarck_. Kaikki mennyttä! Taivas minua auttakoon!

_Hilda_. Sinä jumaloit tuota työtäsi! Sinun epäjumalasi on nyt
luhistunut.

_Sanmarck_. Rakastin elämäntyötäni, onneton! Rakastin sitä enemmän kuin
elämääni, jonka niin monta kertaa uskalsin vaaraan sentähden... Ja nyt
on kaikki mennyttä! Miksi et riistänyt ennemmin elämääni, onneton?

_Hilda_ (uhmaillen). En tahtonut elämääsi, tahdoin työsi! Katsoin
minullakin olevan siihen oikeutta!... Tiedätkö... jokaiseen noiden
tutkimuksiesi renkaaseen liittyi minun yksinäisyyteni ja ikäväni. Mutta
se ei herättänyt minussa rakkautta, vaan vihaa!

_Sanmarck_. Siksi sen olisi pitänyt olla sinulle arvokas!

_Hilda_. Toisen työ!... Ei koskaan, sanon minä!

_Sanmarck_ (rajattomalla mielikarvaudella). Käsitätkö, mieletön, mitä
olet tehnyt? Olet tehnyt minusta kelvottoman humpuukimestarin koko
tieteellisen maailman edessä!... Millä voin nyt todistaa, kaikki
rohkeat väitteeni?... Oo, se oli kurjasti tehty. Sinun rikoksesi oli
suurin, minkä ihminen voi milloinkaan toiselle tehdä! — Mutta ei
hyödytä puhua siitä enää! Jos sen käsittäisit, et olisi sellaiseen
tekoon ryhtynytkään. (Herpautuu synkkään äänettömyyteen.)

_Hilda_ (mittaillen lattiata; tuskansekaisella vimmalla aivan kuin
omaa rohkeuttaan ylläpitääkseen). Oo, kuinka minä nautin nähdessäni
sinut noin heikkona, noin muserrettuna, noin avuttomana! En tiedä
teinkö oikein vai väärin, sen vain tiedän, että tein sinusta ihmisen...
kuulitko?... Oo, minä säälin sinua!

_Sanmarck_ (hiljaa). Mieletön!

_Hilda_. Olen masentanut sinut! Voittanut sinut!... kuulitko, —
voittanut! (Tarttuu tuolin selkänojaan.)

_Sanmarck_ (hillityllä tuskalla). Mennyttä!... Kaikki mennyttä!

_Hilda_. Niin, rakkaani! Onko sinun niin vaikeata tottua siihen
ajatukseen?

_Sanmarck_ (jylhästi). On... (Nousee kolkon päättäväisenä ja ottaa
pöydän laatikosta pienen putken. Hilda peittää silmänsä ja peräytyy
kauhistuneena ovelle.)

_Hilda_ (hätäisesti). Sinä piilotit jotain, Alfred! Minne sinä lähdet?

_Sanmarck_ (soinnuttomasti). Laboratoorioon.

_Hilda_. Mitä aiot...?

_Sanmarck_. Sinulle en mitään. (Lähestyy ovea.)

_Hilda_ (änkyttäen; sulkee tien). Sinä... sinä siis aiot...
(Kiljaisten.) Alfred!

_Sanmarck_ (käskevästi). Väisty!

_Hilda_. Tapa minut ensin. Vain minun ruumiini yli voit päästä!

_Sanmarck_ (luonnottoman levollisesti). Luuletko, että voin tämän
jälkeen jäädä elämään? Tiedemies hävitköön elämästä samalla kuin
työnsäkin. Sitä ei kukaan kummastele. Minun kunniani vaatii sen!...
Väisty, onneton!

_Hilda_. En elävänä! Minä en laske sinua!

_Sanmarck_ (lujasti). Sinulla oli rohkeutta surmata minun elämäntyöni!
Niinpä saat ottaa omalletunnollesi minun elämänikin! (Viskaa hänet
tuimasti syrjään.)

_Hilda_ (hurjana tarrautuen häneen kiinni). Alfred! jumalan tähden,
mitä aiot!

_Sanmarck_ (viskaten hänet uudelleen syrjään entistä rajummin). Sinun
täytyy kestää se! Ei mitään huutoja eikä hälinää! (Avaa oven.)

_Hilda_ (peräytyy seinälle ja nojautuu siihen tukkien korviaan;
vihlovasti). Noin heikoksi en sinua uskonut!

_Sanmarck_ (säpsähtäen). Heikoksi! Mitä tarkoitat?

_Hilda_. Tahdot paeta onnettomuutta, jota et voi kestää! Minä uskoin...
olin varma... ettei sinua voi mikään murtaa!... Jumalani, en tiedä
mitä ajattelin! (Vaipuu tuolia vasten polvilleen äärimmäisessä
hermojännityksessä.)

_Sanmarck_ (vaipuen synkkään mietiskelyyn). Olet oikeassa!... Se olisi
heikkoutta!

_Hilda_ (nyyhkyttäen). Jos meistä kahdesta toinen on liikaa maailmassa,
niin varmaankin se olen minä.

_Sanmarck_ (menee pöydän luo ja laskee putken pöydälle; surullisen
nuhtelevasti). Hilda, Hilda, tätäkö varten elimme kymmenen vuotta
yhdessä?

_Hilda_ (murtuneena). Oo, Alfred!

_Sanmarck_ (hiljaa). Sääli, että niin paljon tarmokasta ja
hedelmällistä työtä meni hukkaan!

_Hilda_. Etkö sääli itseäsi myöskin, Alfred?

_Sanmarck_. En... Ihminen ei ole korvaamaton; vain ihmistyö voi sitä
toisinaan olla! (Tulee etualalle, vaipuu tuolille, kuiskaten.) Nyt
ymmärrän, että elämässä on hetkiä, jolloin eläminen kysyy suurempaa
rohkeutta kuin kuolema! (Vaitiolo.)

_Hilda_ (nousten; hiljaa). Mitä aiot nyt tehdä, Alfred?

_Sanmarck_ (lujasti). Alkaa uudelleen!

_Hilda_ (tuijottaen häneen). Sinä — sinä siis aiot alkaa uudelleen.

_Sanmarck_. Niin.

_Hilda_. Sinä voit alkaa alusta? Sinulla on voimaa ryhtyä työhösi
uudelleen?

_Sanmarck_. Niin kauan kuin on elämää, on uskoakin! Vain kerran on
uskoni pettänyt... Se tapahtui hetki sitten.

_Hilda_ (kiihkeästi). Sano minulle, mistä olet saanut tuon rajattoman
uskosi ja voimasi?

_Sanmarck_. Vuosien työstä ja siitä päämäärästä, jota se tarkoitti!

_Hilda_ (henkeään pidätellen). Ja sinun päämääräsi?

_Sanmarck_. Tähtää ikuisuutta. Minulla ei ole lapsia, mutta tahdon
jättää jälkeeni teon, johon minun persoonallisuuteni on painanut
lähtemättömän leimansa, teon, joka ei häviä minun kanssani!

_Hilda_ (äärimmäisessä tuskassa). Jumalani! Silloin olen minä... Oo, se
on niin hirveätä ajatella!

_Sanmarck_. Mikä sitten?

_Hilda_ (nojaten hyllyä vasten; väristen). Olen surmannut sinun suuren
ajatuksesi.

_Sanmarck_ (hymyilee katkerasti).

_Hilda_ (epätoivoisesti). Oi, Alfred! Alfred!... Miksi et koskaan
sanonut sitä minulle näin selvästi!

_Sanmarck_. Erehdyt, Hilda! Olen sen aina sanonut yhtä selvästi.
Mutta tarvittiin äärimmäinen onnettomuus, tarvittiin hävitystä ja
pirstaleita, ennenkuin saatoit sen ymmärtää. Eikö se ole kauheata?

_Hilda_ (murtuneena). Me emme ole koskaan toisiamme ymmärtäneet, Alfred.

_Sanmarck_. Sinä et ole itseäsikään ymmärtänyt. Mutta minä olen.

_Hilda_. Et koskaan!

_Sanmarck_. Sinä olet murrosaikojen nainen, yksilöllisyydestäsi arka
ja epäluuloinen. Kaikissa miehen tarkoituksissa sinä epäilet vääryyttä
ja sortoa. Siksi sinä aina näet miehessä vain kilpailijan ja asetut
vastarintaan.

_Hilda_. Oi, Alfred!

_Sanmarck_. Kasvatus on vieroittanut sinut pois naisen entisistä
elämänarvoista. Mitään uusia niitä vastaavia se ei ole pystynyt sinulle
antamaan. Esiäitiesi uhrautuvaisuutta sinä halveksit orjamaisuutena,
mutta sinun nerosi ei voi luoda uusia elämänmuotoja sen tilalle.

_Hilda_. Se ei ole totta! En ole koskaan sellaista ajatellut!

_Sanmarck_. Et, se on ollut vaistomaista sinussa. Se on ilmennyt
ainaisena tyytymättömyytenä! Olet sielullisesti särkynyt sukupuoleton
olento. Sinun olemassaolosi tarkoitus on yksinkertaisesti vain elää,
mutta se ei riitä, Hilda! Onnellisesti elääkseen täytyy ihmisellä olla
myöskin tarkoitusperä, minkä vuoksi elää.

_Hilda_ (synkästi). Minä luulen, että kaikki olisi toisin, jos meillä
olisi ollut lapsia. (Istuutuu.)

_Sanmarck_. Aivan varmaan! Silloin sinunkin elämälläsi olisi ollut
sisältöä.

_Hilda_. Voi, miksi ei niin käynyt!

_Sanmarck_. Se on helppoa käsittää. Mikä aviopuolisoille on
mahdollista, ei ole taistelutovereille. Lapset ovat terveen luonnon ja
eheän tunne-elämän kukkasia eikä epänormaalin suhteen ja katkeruuden
tuloksia.

_Hilda_ (toivottomasti). En ole oikeastaan tahtonut pahaa. Mutta minun
käsissäni on kaikki muuttunut nurjaksi. Minulle on itse elämäkin
muuttunut rikokseksi!

_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi). Hilda poloinen! Sinä olet nurjasti
vaikuttaneen aatevirtauksen itsetiedoton uhri.

_Hilda_. Niin... ehkä niinkin.

_Sanmarck_. Olet taistellut oikeata itseäsi vastaan ja antanut
väärennetyn voittaa. (Vajoo synkkään mietiskelyyn.)

_Hilda_ (nousee synkän päättäväisenä; heittää harhailevan katseen
ympärilleen ja sanoo hiljaa). Koko elämäni on ollut erehdys! Pohjaton,
sovittamaton erehdys! (Menee hitaasti pöydän luo ja huomaa lasiputken;
tuijottaa siihen hetken. Ottaa sen uuden ajatuksen valtaamana.) Nyt
tiedän jotakin, joka ei ole erehdys. Hänen kunniansa on pelastettava.
(Katselee putkea ajattelevaisena ja lisää päättäväisesti.) Niin, tämä
viimeinen ainakin on oikea! (Hiipii sivuovelle ja heittää viipyvän
katseen tohtoriin.)

_Sanmarck_ (havahtuu ja kääntyy). Mihin menet, Hilda?

_Hilda_ (matalasti). Lepäämään! Olen väsynyt.

(Tohtori menee pöydän luo ja huomaa putken kadonneen. Säpsähtää ja
aikoo hyökätä Hildan luo, mutta hillitsee itsensä. Katselevat hetken
vaieten toisiaan.)

_Sanmarck_ (hiljaa). Vai olet sinä niin väsynyt!... Hilda parka!

_Hilda_ (soinnuttomasti). Anna minun mennä, Alfred. Älä nyt ymmärrä
minua väärin.

_Sanmarck_ (syvällä tuskalla). Mutta ajattele Herran nimessä, mitä aiot
tehdä! Hilda!

_Hilda_ (luonnottoman tyynesti). Koskaan en ole ollut suunnastani niin
varma kuin nyt.

_Sanmarck_. Kuule, Hilda... älä mene: Sinä kielsit minua hetki sitten.
Lähtisitkö nyt itse! Kas niin, Hilda, ajattele...

_Hilda_. Sinulla on suuri päämääräsi, minulla vain ainainen katumus ja
tuska! Minä en uskalla elää!

_Sanmarck_. Sinä uskallat! Tehdään sovinto tai erotaan ystävinä! Tee
mitä tahansa, Hilda, mutta älä sitä! Hilda, minä pyydän...

_Hilda_ (toivottomasti). Me emme voi elää yhdessä, emmekä erota. Nyt
minua kahlehtii sinuun rikos... Me voimme vapautua vain yhdellä tavalla.

_Sanmarck_ (rukoillen). Hilda, älä tee sitä. Ajattele, mihin pimeyteen
jätät minut! Kaikkialla on vain tyhjyyttä. En näe rahtuakaan eteeni!

(Kartio tulee ja seisahtaa tyrmistyneenä ovelle. Hilda tuomaa hänet.)

_Hilda_ (nopeasti). Minulle selvenee tieni. Hyvästi, Alfred! Anna
minulle anteeksi, jos voit! (Poistuu nopeasti ja lukitsee oven.)

_Sanmarck_ (syöksyen ovelle). Hilda!... Älä mene! Viivy vielä hetkinen!
Hilda! (Koettaa avata ovea.)

_Kartio_. Onneton, miksi laskit hänet; Etkö huomannut, mitä hänellä oli
mielessä? (Koettaa myöskin avata ovea.) Mihin hän meni?

_Sanmarck_ (toivottomasti) Laboratoorioon. (Vaipuu tuolille.)

_Kartio_ (parkaisten). Hyvä Jumala!... jossa on sinun hirvittävät
myrkkysi ja happosi! Ja tuossa mielentilassa! (Pudistaa häntä
kauluksesta.)

_Sanmarck_ (käheästi). Räjähdyselohopea.

_Kartio_ (epätoivoisesti). Meidän täytyy murtaa ovi!

_Sanmarck_. Toivotonta! Se vain kiirehtisi päätöstä.

_Kartio_. Jumalani! Tätä en voi kestää! (Hyökkää ovea vastaan ja saa
sen epätoivoisilla ponnistuksilla auki Syöksyy huoneeseen, mutta palaa
heti puristaen tuskallisesti ohimoltaan.) Hän on sulkenut rautaovet!

_Sanmarck_ (käheästi). Minä aavistin sitä.

_Kartio_. Sano sitten, mitä on tehtävä?

_Sanmarck_ (kolkosti). Ei mitään! Tämän asian on kohtalo ottanut
käsiinsä.

_Kartio_ (äärimmäisessä tuskassa). Hän surmaa itsensä! Jumalani, eikö
kukaan voi sanoa, mitä on tehtävä?

_Sanmarck_ (painaen hänet vastustamattomasti istumaan sohvalle).
Odotettava! Ehkä hän tulee itse toisiin ajatuksiin. Pieninkin
varomattomuus vain jouduttaisi päätöstä. (Lyhyt vaitiolo.)

_Kartio_ (voihkaisten). Jumalani! Tämä odotus vie järkeni! (Syöksyy
taas ylös.)

_Sanmarck_. Jota kauemmin kuluu aikaa, sitä enemmän on toivoa! (Kartio
hyökkää uudelleen ovelle ja avaa sen. Kuuluu korvia huumaava räjähdys
ja ryske; juuri avatusta ovesta lyö tulta ja sauhua; seinästä luhistuu
kiviä ja rappausta.)

_Kartio_ (kaatuen sohvalle). Kaikki on ohi!

_Sanmarck_ (vaipuen istumaan). Siis kumminkin! Hän rakasti minua
kumminkin! (Valittaen.) Hilda, Hilda raukka!

(Tela, Jenny, rouva Sanmarck sekä muita naisia ja herroja syöksyy
huoneeseen hyvin kauhuissaan.)






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76430 ***